Oppaani menettely suututti minua kovin ja teki minut levottomaksi. Hetken mietittyäni asiaa päätin palata tupaan takaisin. Don José nukkui yhä levähtäen nähtävästi monien valvottujen seikkailupäivien väsymyksestä. Olin pakotettu ravistamaan häntä tuimasti, saadakseni hänet hereille. En ikinä unhota hänen hurjistunutta katsettansa ja sitä liikettä, millä hän heti tavoitti pyssyänsä, jonka varovaisuudesta olin nostanut jonkun matkan päähän sängystä.
"Suokaa anteeksi, että herätin teidät," sanoin, "mutta minun täytyy tehdä teille ikävä kysymys: ilahduttaisiko se teitä, jos tänne äkkiä ilmestyisi puolitusinaa peitsimiehiä?"
Hän hypähti ylös ja ärjäsi hirmuisella äänellä:
"Kuka teille sen on sanonut?"
"Samapa se, kuka sen on sanonut, kunhan se totta on."
"Oppaanne on minut pettänyt… Mutta sen saa hän vielä maksaa. Missä hän on?"
"En tiedä… Luultavasti tallissa … mutta joku kuiskasi sen minulle…"
"Kuka? kuka sen sanoi teille?… Eukko sitä ei ole voinut sanoa."
"Eräs outo mies… Mutta pitemmittä mutkitta, sanokaa, onko teillä syytä livahtaa tiehenne ennen peitsimiesten tuloa vai ei?… Jos syytä on, niin elkää menettäkö aikaa… Joll'ei ole, niin pyydän anteeksi, että herätin teidät kesken untanne… Ja toivotan uudelleen hyvää yötä!"
"Ah, sitä opastanne, sitä opastanne! Alussa minä häntä epäilinkin, mutta … hänen laskunsa on hyvä … ja vaatii tilintekoa!… Hyvästi siis, herra, Jumala palkitkoon teille velkani. En minä aivan niin kelvoton mies ole kuin luulette, niin, vielä minussa on jotakin, mikä ansaitsee jalon miehen sääliä… Hyvästi, herra!… Valitan vain, ett'en voi palkita teille hyvyyttänne."