"Mahdolliset pienet palvelukseni ovat palkitut, jos vain lupaatte, don José, ett'ette epäile ketään ettekä mieti mitään kostoa. Kas, tuossa sikaareja matkallenne! Onnea matkalle!" lisäsin ojentaessani hänelle käteni.
Hän puristi sitä mitään vastaamatta, otti pyssynsä ja haarapussinsa, sanoi jotakin emännälle murteella, jota en voinut ymmärtää, ja juoksi talliin. Muutama minuutti sen jälkeen kuulin hänen nelistävän pois salolle päin.
Minä heittäysin jälleen lavitsalle pitkäkseni, mutta en saanut unta. Mietin olinko tehnyt oikein pelastaessani virkavallan käsistä ryövärin, ehkä vielä murhamiehen, ja tehdessäni sen ainoastaan siksi, että olin syönyt hänen kanssaan liikkiötä ja valensialaiseen tapaan valmistettua riisiä. Enkö minä vuorostani ollut pettänyt opastani, joka oikeastaan vain ylläpiti lain pyhyyttä? Enkö ollut saattanut häntä rikoksentekijän koston alaiseksi? Mutta entäs vierasvaraisuuden velvollisuudet!… Metsäläisten ennakkoluuloja vain! Minun niskoilleni joutuvat näin kaikki tuon pakoon päässeen ryövärin vastaiset rikokset. Mutta onko se vain ennakkoluuloa tuo omantunnon vaisto, joka pakottaa toimimaan ilman järkeilevää harkintaa? Tästä arkaluontoisesta tilasta en ehkä voi pelastua ilman tunnonvaivoja ja katumusta.
Häilyin yhäti täydellisesti epävarmana menettelyni siveellisestä laadusta, kun puoli tusinaa huovia äkkiä ilmestyi Antonion kanssa, joka viisaasti pysyttelihe heidän takanansa. Minä astuin heti heidän eteensä ja ilmoitin, että ryöväri oli pujahtanut pakoon jo pari tuntia sitten. Santarmiosaston päämies kyseli asiaa myöskin emännältä, joka tunnusti tunteneensa hänet José Navarroksi, mutta yksin asuen ei hän ikinä olisi uskaltanut panna henkeänsä alttiiksi ilmiantamalla häntä. Lopuksi lisäsi hän, että Navarron tapana oli aina lähteä heiltä tiehensä jo puoliyön aikana.
Minun taas täytyi tehdä retki lähimmän tuomarin luo, jolle passini oli näytettävä ja selvitys asiasta annettava, ennen kuin pääsin jatkamaan muinaistieteellisiä tutkimuksiani.
Antonio näytti kantavan vihan kaunaa minua kohtaan ja epäilevän minun riistäneen häneltä nuo 200 tukaattia. Kuitenkin erosimme Cordovassa hyvinä ystävinä ja lähtiessäni annoin hänelle niin paljo juomarahaa kuin matkakassani suinkin vain myönsi.
II.
Cordovassa vietin sitten muutamia päiviä. Olin näette luullut, että dominikaaniluostarin kirjasto sisältäisi hauskoja lisätietoja vanhasta Mundasta. Kunnon isät vastaanottivat minut sangen ystävällisesti; päivät vietin siis luostarissa ja illoin käyskelin kaupungilla. Auringon laskun aikana keräytyy Cordovassa aina paljo joutilasta väkeä laiturikadulle, joka menee Guadalquivirin oikeaa rantaa. Siellä saatte hengittää hajua nahkuritehtaasta, jolla vieläkin on vanha maineensa maassa; mutta palkinnoksi voitte nähdä mitä hauskimman näytännön.
Hiukan ennen angelusta (iltarukousta) kokoutuu suuri joukko naisia joen rannalle, alilaiturille, jonka yläpuolella kohoo toinen verrattain korkea rantasilta. Niin pian kuin angelus on soinut, katsotaan iltayö alkaneeksi. Kellon viime kertaa soidessa riisuutuvat kaikki naiset ja menevät virtaan kylpemään. Voi sitä huutoa ja naurua ja hirmuista meteliä! Ylälaiturilla katselevat miehet harilla silmin kylpijättäriä, voimatta kuitenkaan nähdä paljo mitään. Kuitenkin saavat nuo valkoiset ja hämärät muodot, jotka kuvastuvat virran tumman siniseen kalvoon, runollisten miesten mielikuvituksen heräämään ja helposti voikin kuvitella, että itse Diana kylpee siellä nymfiensä kanssa tarvitsematta peljätä Acteonin kohtaloa.
Eräänä päivänä olivat muutamat veitikat lahjoneet tuomiokirkon soittajan, niin että tämä soitti angeluksen kaksikymmentä minuuttia ennen määrättyä aikaa. Vaikka hämärä ei ollutkaan vielä alkanut kävivät impyset, jotka luottivat enemmän angelussoittoon kuin aurinkoon, arvelematta veteen ja kylpivät kaikessa tunnonrauhassa ja tavallisessa, ohuimmassa pukimessa. Cordovassa ollessani täytti soittaja täsmällisesti velvollisuutensa ja hämärä oli niin pimeä, että ainoastaan kissan silmät voivat eroittaa vanhimman hedelmäkauppiattaren Cordovan kauneimmasta ompelijatartytöstä.