Tähän vastasi Colomba tavallisella kylmäverisyydellänsä, että Orso oli nyt maquis-metsässä, missä mainittu ryöväri häntä hoiti, ja että hänen oli vaarallista näyttäytyä, ennenkuin oltiin selvillä prefektin ja tuomarein mielipiteistä; Colomba vakuutti pitävänsä huolen siitä, että taitava haavuri pujahtaisi jalkaisin hänen luoksensa.
— Ennen kaikkea, hra eversti, on teidän muistettava, että kuulitte nuo neljä laukausta ja että sanoitte minulle Orson ampuneen vasta kahden ensimäisen jäljestä.
Eversti ei ymmärtänyt mitään koko jutusta. Miss Lyydia taas huokaili pyyhkien kyyneliä silmistänsä.
Päivä oli jo kulunut sangen myöhään, kun eräs surullinen saattue saapui kylään. Vanhalle Barricinille ilmoitettiin hänen molempien lastensa kuolema; … kumpikin lepäsi poikkipäin muulin seljässä, jota eräs talonpoika talutti. Joukko talon alustalaisia, suojatteja ja muita joutilaita seurasi surusaattoa. Viimeisinä tulivat santarmit, jotka aina saapuvat liian myöhään, ja kylänvoudin apulainen, joka vähän väliä kohotti kätensä taivasta kohti ja alinomaa toisteli: "mitähän hra prefekti tästä sanonee?" Eräät naiset, joiden joukossa Orlanduccion vanha imettäjä, repivät hiuksiansa ja parkuivat kuin hurjat.
Mutta heidän meluava murheensa ei tehnyt samaa vaikutusta kuin erään henkilön sanaton epätoivo, johon kaikkien katseet kiintyivät. Tarkoitan onnetonta isää, joka toisen ruumiilta toisen luo vaappuen nosti ylös heidän mullalla tahratut päänsä, suuteli heidän sinertäviä huuliansa ja kannatti vainajien jo jäykistyneitä jäseniä ikäänkuin olisi hän tahtonut vielä suojata heitä kuljetuksen kolahduksilta. Joskus näytti hän avaavan suunsa sanoakseen jotakin, mutta ei saanut suustansa ainoatakaan sanaa eikä huudahdusta. Silmät yhäti vainajiin luotuina hoipertui hän kiviä, puita ja kaikkia esteitä vastaan, jotka sattuivat hänen tiellensä.
Naisten vaikerrukset ja miesten sadattelut vain kasvoivat kahdenkertaisiksi Orson taloa sivuutettaessa. Kun muutamat rebbialaiset paimenet uskalsivat puhjeta riemunhuutoihin, eivät heidän vastustajansa voineet enää hillitä itseänsä.
— Kostoa, kostoa! huusivat muutamat ja samassa heitettiin taloa kohti kiviä ja ammuttiin pari pyssyn laukausta sen salin akkunoita kohti, missä Colomba vierainensa istui; kuulat lävistivät akkunapielet ja viskasivat puun pirstoja aina sille pöydälle saakka, jonka ääressä molemmat neitoset istuivat.
Miss Lyydia kirkasi kauhistuen, eversti tempasi pyssynsä ja Colomba hyökkäsi, ennen kuin kukaan ehti häntä pidättää, talon ovelle, jonka hän rajusti avasi. Seisten siinä korkealla kynnyksellä kohotti hän molemmat kätensä vihamiestensä kiroukseksi:
— Te konnat! huusi hän, kuinka voitte te ampua naisia … ja muukalaisia! Oletteko te muka korsikalaisia? … muka miehiä?… Tuollaiset raukat, jotka murhaavat takaapäin… Tulkaa esiin … minä manaan teidät astumaan esiin!… Vaikka olenkin yksin kotona … veljeni on kaukana täältä … niin tappakaa vain minut ja muukalaiset vieraani … se olisi teidän tapaistanne. Mutta sitä ette te uskalla, pelkurit raukat! Ja tiedättehän, että me kostamme ilkityön … kas niin, ruikuttakaa nyt kuin naiset ja kiittäkää meitä, ett'emme enempää verta vaadi!
Colomban äänessä ja asennossa oli jotakin pelottavaa ja mahtavasti vaikuttavaa: nähdessänsä hänet peräytyi kansajoukko peljästyneenä ikäänkuin pahansuovan syöjättären tieltä, jollaisista Korsikassa kerrotaan paljo kamalia juttuja talvisina iltapuhteina. Kylävoudin apulainen, santarmit ja joukko naisia käyttivät tätä vaikutusta hyväksensä astuaksensa rauhoittamaan riitapuolia, sillä rebbialaiset paimenet olivat jo tarttuneet aseihinsa ja tuokiossa voi torilla alkaa yleinen ottelu.