Pian sen jälkeen alkoi hän kavuta ylös niin jyrkkää vuoren rinnettä myöten, että hänen alinomaa täytyi — eteenpäin päästäkseen — tarttua toisella kädellänsä kiinni puiden oksiin; toisella veti hän taas miss Lyydiaa jäljessänsä… Runsaan neljännestunnin kavuttuansa saapuivat he myrttejä ja arbuusipuita kasvavalle, pienelle tasangolle, joka sijaitsi suurten graniittikallioiden keskellä. Miss Lyydia tunsi itsensä sangen väsyneeksi, kylää ei näkynyt ja vähitellen alkoi yö jo olla käsissä.
— Tiedättekös, rakas Colomba, minä pelkään meidän eksyneen tieltä, sanoi hän.
— Elkää peljätkö, vastasi Colomba. Käykäämme vain eteenpäin…
Seuratkaa minua.
— Mutta minä vakuutan teille, että erehdytte suunnasta; kylä ei voi olla siellä päin. Lyönpä vetoa, että me nyt menemme päinvastaiseen suuntaan. Katsokaas, nuo valot tuolla kaukana tuikkavat ihan varmaan Pietranerasta.
— Rakkahin ystävätär, sanoi Colomba levottoman näköisenä, te olette oikeassa; mutta parin sadan askeleen päässä täältä … tuossa maquis-metsässä on…
— On?
— Veljeni Orso. Minä saisin siis nähdä hänet ja syleillä häntä, jos te tekisitte seuraa hänen luoksensa.
Miss Nevil hämmästyi.
— Niin, sanoi Colomba, minä pääsin poistumaan Pietranerasta kenenkään huomaamatta sen vuoksi, että te olitte mukana … muuten olisi minua vakoiltu… Olla näin lähellä häntä eikä saada nähdä häntä olisi… Mutta miksi ette tekin voisi tulla katsomaan poloista veljeäni? Se ilahduttaisi häntä niin kovasti!
— Mutta, Colomba, se ei ole soveliasta nuorelle tytölle.