— Minä ymmärrän. Te kaupunkilaiset olette aina levottomia siitä, mikä soveltuu, mikä ei; me maalaisnaiset emme ajattele muuta kuin että se on hyvää.
— Mutta nyt on jo myöhäistä… Ja mitä ajattelisikaan veljenne minusta?
— Hän ajattelisi, että ystävät eivät toki ole häntä aivan unhottaneet … ja se tieto rohkaisisi häntä kärsimyksissä.
— Mutta isäni kävisi levottomaksi…
— Eversti tietää teidän olevan minun seurassani… Kas niin, päättäkää! Te tarkastitte hänen kuvaansa tänä aamuna, lisäsi hän hymyillen ilveilevästi.
— Ei … Colomba, minä en todellakaan uskalla… Sitä paitse on siellä ryöväreitä…
— Entä sitten? Nuo ryövärithän eivät tunne teitä? Eikö teidän tee mielenne nähdä ryöväreitä?…
— Jumala paratkoon!
— Kas niin, neiti Lyydia, tehkää nyt ratkaiseva päätös. Yksin minä en voi teitä tänne jättää, sillä mahdotonta on tietää, mitä täällä voisi tapahtua. Meidän on joko mentävä Orsoa katsomaan taikka palattava yhdessä kylään takaisin… Jumala tietää, milloin saan nähdä veljeni… Ehkä en näe häntä koskaan…
— Mitä sanotte, Colomba? No, menkäämme sitten! Mutta ainoastaan muutamaksi minuutiksi … ja sitten palaamme heti takaisin.