Colomba puristi hänen kättänsä ja lähti mitään vastaamatta astumaan niin nopeasti, että miss Lyydian oli vaikea häntä seurata.
Onneksi pysähtyi Colomba äkkiä sanoen seuralaisellensa:
— Elkäämme menkö edemmäs, ennen kuin annamme heille merkin. Muuten voisi käydä, että meidät vastaanotetaan pyssynlaukauksilla.
Sitten vihelsi hän sormiensa avulla. Pian sen jälkeen kuultiin koiran haukahtavan eikä viipynyt kauvan ennenkuin tämä ryövärein etuvartija näyttäysi tulijoille. Se oli vanha tuttavamme Brusco-koira, joka heti tunsi Colomban ja suostui oppaaksi. Kun oli jonkun aikaa seurattu moninaisissa mutkissa kierteleviä metsäpolkuja, ilmestyi äkkiä pari hampaihin asti aseestettua miestä heidän eteensä.
— Tekö se olette, Brandolaccio? kysyi Colomba. Missä on veljeni?
— Tuolla noin! vastasi ryöväri. Mutta menkää hiljaa; hän nukkuu … ensi kerran tuon tapahtuman jälkeen. Hyvä Jumala, mistä piru kerran pujotteleikse, siitä pääsevät aina naisetkin, sanotaan. Ja niin se näkyy olevan.
Naiset lähestyivät varovasti heille osoitettua paikkaa ja näkivät nuotiolla, jonka liekki oli viisaasti piiloitettu ympäri rakennetulla kiviaidalla, Orson lepäävän sanajalkapensaista tehdyllä vuoteella, levätti peittonansa. Miesparka oli kovin kalpea … ja hänen hengityksensä kuulusti raskaalta. Colomba istahti hänen viereensä ja katseli häntä äänetönnä ja kädet ristissä ikäänkuin olisi itseksensä rukoillut. Peittäen kasvonsa nenäliinallansa likistyi miss Lyydia häntä vastaan, nostaen silloin tällöin päänsä katsellaksensa haavoitettua Colomban olkapään yli. Neljännestuntiin ei kukaan puhunut mitään. Teoloogin antaman merkin johdosta oli Brandolaccio hävinnyt metsään edellisen kanssa suureksi iloksi miss Lyydialle, jonka mielestä ryövärein suuret parrat ja asepuvut ensi kerran tuntuivat liiaksi "paikallisvärisiltä".
Vihdoin Orso liikahti. Colomba kumartui heti hänen ylitsensä ja syleili häntä useampia kertoja tehden lukemattomia kysymyksiä hänen haavastansa, kärsimyksistänsä ja puutteistansa. Orso vastasi, ett'ei hänellä täällä ollut mitään suurempaa hätää; sitten tiedusteli hän, oliko miss Nevil vielä Pietranerassa ja oliko hän lähettänyt mitään kirjettä hänelle. Kumartumalla veljensä ylitse esti Colomba ruumiillansa tätä näkemästä hänen seuralaistansa, jota haavoitettu muutenkaan tuskin olisi voinut tuntea pimeän vuoksi. Pitäen toisella kädellänsä miss Nevileä kädestä kohotti hän keveästi toisella veljensä päätä.
— Ei hän teille mitään kirjettä lähettänyt… Mutta ajatteletteko aina vain neiti Nevileä?… Te rakastatte siis häntä?
— Josko minä häntä rakastan, Colomba!… Mutta hän … hän ehkä halveksii nyt minua?