Miss Lyydia käänsi poispäin päänsä ikäänkuin yön hämärä ei olisi riittänyt peittämään hänen punastumistansa.
— Hra della Rebbia, sanoi hän väräjävällä äänellä, kuinka minä muuten olisin tullut tänne, ell'en teitä…
Puhuessansa laski hän egyptiläisen taikasormuksen Orson käteen. Sitten koetti hän ponnistaa kaikki voimansa saadakseen takaisin tavallisen naljailevan puhetapansa ja naurahti:
— Oikeastansa teette te väärin, hra Orso, puhuessanne minulle näin… Sillä tiedättehän, ett'en minä edes uskaltaisi suuttua teihin … täällä keskellä metsää … ja ryövärijoukkoa.
Orso liikahti suudellaksensa kättä, joka antoi hänelle taikakalun takaisin; ja kun miss Lyydia vetäsi kätensä pois vähän nopeammin, menetti hän tasapainonsa ja lankesi Orson haavoitettua käsivartta vastaan. Tämä ei voinut pidättää kivun voihkausta.
— Voi, loukkasitteko te itsenne? huudahti hän nousten ylös. Antakaa anteeksi, rakas ystäväni, minun vikani se oli…
Sitten kuiskivat he vielä jonkun aikaa hiljaisella äänellä ja vallan lähellä toisiansa. Colomba, joka jonkun ajan kuluttua sitten vikkelästi juosten lähestyi heitä, tapasi nuoret aivan samassa asennossa, mihin hän oli nämä jättänytkin.
— Sotamiehet tulevat! huusi hän; Orso, koettakaa nousta ylös ja paeta! Kyllä minä autan.
— Antakaa minun olla, sanoi Orso. Sano ryöväreille, että he pelastavat itsensä… Vähät siitä, jos he minut vangitsevatkin! Mutta saata miss Lyydia täältä pois, ett'ei häntä täällä tavata, jumala paratkoon!
— Minäpä en jätä teitä, vakuutti Brandolaccio, joka oli seurannut Colombaa. Sotilasosaston kersantti on kylävoudin kummipoika. Sen sijaan että vangitsisi teidät, voi hän ottaa hengen teiltä ja sanoa kuitenkin, ett'ei hän tahallansa sitä tehnyt.