— Minä en ollut totellut teitä, miss Nevil … enkä sentähden uskaltanut tulla näkyvillenne tuon tapahtuman jälkeen.
— Tiedättekö, neiti, että te voitte saada veljeni tekemään, mitä vain tahdotte? nauroi Colomba. Mutta minäpä estän teitä tapaamasta häntä.
— Toivottavasti selviää tämä onneton juttu niin, ettei teidän enää tarvitse peljätä mitään… Minä olisin sangen tyytyväinen, jos lähtiessämme täältä voisin viedä varmuuden siitä, että te saatte oikeutta ja että tuomioistuinkin tunnustaa teidän laillisuutenne ja urhoollisuutenne.
— Aiotteko te siis matkustaa pois, miss Nevil!… Elkää toki vielä noin sanoko!
— Mutta isäni ei voi aina metsästääkään… Hän tahtoo jo pois täältä.
Orso antoi vaipua kätensä, joka samalla kosketti miss Lyydian kättä.
Vasta jonkun vaitiolon jälkeen sanoi Colomba:
— Mitä vielä! Mepä emme laske teitä niin pian matkalle. Meillä on Pietranerassa teille vielä paljo näytettävää… Sitä paitse olette te luvannut maalata muotokuvani ettekä ole vielä aloittanutkaan sitä… Ja minä taas olen luvannut kirjoittaa teille serenatan, joka käsittäisi 75 värssyä!… Ja sitten… Mutta Brusco, mitä sinä siellä muriset?… Kas, Brandolaccio juoksee jo Bruscon jälkeen!… Minäpä riennän katsomaan mitä siellä tapahtuu…
Siirtäen kursailematta Orson pään miss Nevilen syliin hyppäsi hän ylös ja juoksi ryövärein luo.
Hämmästyneenä huomasi miss Nevil pitävänsä nuorta, kaunista miestä sylissänsä … keskellä metsää … vallan kahden kesken … ja tietämättä mitä tehdä, sillä jos hän nyt äkkiä vetäytyi pois, pelkäsi hän tuottavansa häiriötä haavoitetulle. Mutta Orso siirtyi itse pois tämän pehmoisen tukijan huomasta, jonka sisar oli hänelle toimittanut, ja nousi oikean kätensä nojaan.
— Te matkustatte siis pian pois, miss Lyydia? Enkä minä ikinä olekaan toivonut, että te tässä onnettomassa maassa enemmän aikaa viihtyisitte… Ja kuitenkin … siitä asti kun te tulitte tänne … kärsin minä sata kertaa enemmän ajatellessani eroa teistä… Olenhan minä vain köyhä luutnantti … ilman tulevaisuutta … ja nyttemmin koditon poloinen… Mikä hetki onkaan tämä sanoakseni teille, että rakastan teitä, miss Lyydia! Mutta tämä on epäilemättä ainoa kerta, jolloin minä voin sen teille tunnustaa… Ja nyt … nyt tunnen minä itseni onnellisemmaksi, kun olen saanut keventää sydämeni.