Colomba oli istahtanut Orson taakse ja nosti tätä varovasti sen verran, että sai veljensä pään polvillensa. Sitten kiersi hän kätensä tämän kaulaan ja viittasi miss Lyydiaa lähemmäs.
— Lähemmäs, lähemmäs! pyysi hän, sillä sairaan ei pidä liiaksi vaivata ääntänsä. Ja kun miss Lyydia empi, otti hän tätä kädestä ja pakotti tämän istumaan niin lähelle, että hänen pukunsa kosketti Orsoa ja että hänen kätensä, jonka Colomba jälleen oli vallannut, lepäsi haavoitetun olkapäällä.
— Näin ei se hullummalta näytä, sanoi Colomba iloisena. Orso, eihän ole niinkään ikävä olla maquis-metsässä ja öitsiä nuotiolla tällaisena ihanana yönä?
— Oi, niin, todellakin ihana on tämä yö! sanoi Orso. Tätä minä en ikinä unhota!
— Kai te kärsitte nytkin? sai miss Nevil sanotuksi.
— En enää … oi, jospa saisin kuolla täällä … nyt!
Ja hänen oikea kätensä lähestyi miss Lyydiaa, jota Colomba yhä piti vankinansa.
— Teidän pitää välttämättä päästä pois täältä jonnekin, missä teitä voidaan hoitaa, hra della Rebbia, sanoi miss Nevil. Minä en saisi enää unta nähtyäni teidän makaavan täällä näin huonolla vuoteella … paljaan taivaan alla…
— Ell'en olisi peljännyt tapaavani teitä, miss Nevil, olisin koettanut palata Pietraneraan ja ilmoittanut itseni vankeuteen.
— Ja miksi pelkäsitte te tavata neiti Lyydiaa, Orso? kysyi Colomba.