— Hän on jäänyt jälkeen, sanoi Brandolaccio, mutta kadota hän ei ole voinut, sillä naiset kyllä aina tien löytävät. Kuulkaas, Ors' Anton', millaista melua pastori pitää teidän pyssyllänne. Sen pahempi, ei pimeässä voi nähdä mitään eikä tuollainen umpimähkäinen ammuskeleminen vahingoita ketään.
— Hiljaa! huudahti Colomba. Minä kuulen hevosen askelia… Nyt olemme me pelastetut.
Eräs laitumelle laskettu hevonen, joka oli peljästynyt laukauksista, sattui todellakin tulemaan heitä kohti.
— Pelastetut! toisti Brandolaccio.
Juosta hevosen luo, tarttua sitä otsajouhista ja suitsia se nuorasta solmituilla suitsilla, oli ryövärille ainoastaan hetkisen työ, olletikin kun Colomba häntä auttoi.
— Antakaamme nyt merkki pastorille, sanoi hän viheltäen pari kertaa.
Tähän merkkiin vastasi etäinen vihellys, jonka jälkeen Manton-kiväärin kova-ääninen pauke lakkasi. Brandolaccio hyppäsi ratsun selkään, Colomba auttoi veljensä istumaan ryövärin eteen, joka toisella kädellänsä varasi häntä tukevasti ja toisella hallitsi suitsia.
Raskaasta taakastansa huolimatta lähti ratsu, jota Brandolaccio pari kertaa kannusti kylkeen, keveästi liikkeelle laskeutuen täyttä laukkaa alas vaaran rinnettä, missä jokainen muu hevonen, paitse korsikalainen, olisi sata kertaa menettänyt henkensä.
Colomba palasi sitten jälkiänsä myöten takaisin huutaen miss Nevileä, minkä jaksoi; mutta mitään vastausta ei kuulunut. Kuljettuansa jonkun aikaa aivan umpimähkään ja etsiessänsä sitä tietä, jota hän oli tullut, sattui hän eräällä polulla kahta sotamiestä vastaan, jotka heti huusivat hänelle: "ken siellä?"
— Herratpa pitivät aika melua, sanoi Colomba leikillisesti. Montako kaatui?