Kello oli jo lähes 11, kun eversti, miss Lyydia ja Colomba kävivät jäähtyneen illallisen kimppuun. Colomba söi hyvällä ruokahalulla laskien leikkiä prefektistä, yleisestä syyttäjästä ja etsijä-sotilaista. Eversti söi sanaakaan virkkamatta ja tarkastaen tytärtänsä, joka ei kohottanut katsettansa lautasesta.
Vihdoin puhutteli eversti tytärtänsä hellällä, mutta vakavalla äänellä kysyen englannin kielellä:
— Lyydia, oletko sinä siis kihlautunut Orso della Rebbian kanssa?
— Olen, isäni, vastasi hän punastuen, mutta varmalla äänellä … tänä iltana.
Sitten loi hän katseensa isäänsä ja kun tämän kasvoilla ei näkynyt minkäänlaista paheksumisen ilmettä, nousi hän ylös ja heittäysi hänen syliinsä suudellen häntä niinkuin hyvin kasvatetut tyttäret tällaisissa tapauksissa tekevät.
— Onneksi olkoon, sanoi eversti, sillä hra della Rebbia on kunnon poika. Mutta tänne hänen kirottuun kotimaahansa me emme jää, sen vaadin; muussa tapauksessa en anna suostumustani.
— Minä en tosin ymmärrä englannin kieltä, sanoi Colomba, joka oli tarkastanut heitä tavattoman uteliaasti, mutta luulenpa arvaavani, mistä te puhuitte.
— Tässä oli kysymys siitä, vastasi eversti, että otamme teidät matkatovereiksemme Irlantiin.
— Hyvin mielelläni minä siihen suostun ja lupaan olla surella
Colomba. Onko se päätetty, hra eversti? Lyömmekö kättä siitä?
— Tällaisissa tapauksissa on tapana syleillä, sanoi eversti.