XX.
Eräänä iltapäivänä … muutamia kuukausia tuon kaksoislaukauksen jälkeen, joka saattoi koko Pietraneran seurakunnan kauhistuksen valtaan, kuten sanomalehtien on tapa sanoa, ratsasti eräs vasenta kättänsä siteessä kantava nuori mies ulos Bastian kaupungista. Hevosensa ohjasi hän lähteestänsä kuuluisaa Cardon kylää kohti, joka keväisin tarjoaa kaupungin hienomakuisille asukkaille erittäin hyvää juomavettä.
Seurassansa oli nuorella miehellä solakkavartaloinen ja huomattavan kaunis nainen, joka istui pienen, mustan ratsun seljässä; asiantuntija ihaili epäilemättä ratsun voimaa ja siroutta, mutta huomasi kai ikäväksensä samalla sen toisen korvan omituisella tavalla vioittuneeksi.
Kylään tultua hyppäsi nuori nainen keveänä maahan ja auttoi seuralaisensa alas satulasta; sitten irroitti hän satulannupista riippuvat raskaat haarapussit ja antoi ratsut erään talonpojan halttuun. Kantaen nahkaista haarapussia mezzaronsa alle piiloitettuna lähti hän sitten 2-piippuisella pyssyllä aseestetun nuoren miehen kanssa astumaan vuoristoon päin erästä sangen kapeaa polkua myöten, joka ei näyttänyt vievän millekään ihmis-asunnolle. Kun matkailijamme olivat saapuneet eräälle Quercion vuoren korkealle kukkulalle, pysähtyivät he ja istuutuivat kumpikin nurmikolle. Tässä näyttivät he vartoovan jonkun tuloa, sillä alinomaa tähystelivät he vuoristoon päin ja nuori nainen katsoi usein kaunista kultakelloansa, jonka hän nähtävästi oli äskettäin saanut ja jonka kuoressa olevaa jalokiveä hän aina muisti ihailla, kun tahtoi tietää oliko sovitun yhtymyksen hetki jo käsissä.
Kauvan ei heidän tarvinnutkaan odottaa, ennenkun metsästä ensin ilmausi vuoristolaiskoira, joka nuoren naisen kutsusta heti kiiruhti heitä hyväilemään, ja kohta sen jälkeen kaksi parrakasta miestä, pyssyt olalla ja patruunalaukku sekä pistooli vyössä. Heidän repaleiset ja paikkaiset pukimensa eivät suinkaan olleet sopusoinnussa heidän erinomaisten aseittensa kanssa, jotka nähtävästi olivat jonkun tunnetun tehtaan tekoa mantereelta. Huolimatta selvästä erotuksesta heidän yhteiskunnallisessa asemassansa lähestyivät tämän kohtauksen neljä henkilöä toisiansa tuttavallisesti kuin vanhat ystävät.
— Kas, nyt on juttunne päättynyt, Ors' Anton', sanoi vanhempi ryöväreistä nuorelle miehelle. Päätös kuului: maanpako. Onnittelen. Ikävä, ett'ei kylävouti enää ole saarella, muuten näkisimme hänen raivonsa. Entäs käsivartenne?
— Parin viikon kuluttua voin jättää siteen pois, sanoi nuori mies. Niin, kunnon Brando, huomenna matkustan Italiaan. Sitä ennen halusin jättää hyvästit sinulle ja hra pastorille. Sen vuoksi pyysin saada tavata teitä täällä.
— Onpas teillä kiire, sanoi Brandolaccio; vasta eilen teidät vapautettiin ja huomenna matkustatte te jo pois.
— Asiat niin vaativat, sanoi nuori nainen iloisesti. Teille, herrat, toin minä illallista tullessani: syökää, elkääkä unhottako ystävääni Bruscoa.
— Aivan te hemmottelette koiraparan, neiti Colomba, mutta kiitollinen eläin se on. Saattepa nähdä. Kas niin, Brusco, sanoi hän asettaen kiväärinsä vaakasuoraan asentoon, hyppääpäs Barricineille.