— Rakas Colomba, sanoi eversti, me emme ikinä ehdi ajoissa takaisin Pisaan määräaikaiselle aamiaiselle. Eikö teidän ole nälkä? Siellä syventyvät Orso ja hänen vaimonsa muinaismuistoihin ja kun he käyvät yhdessä piirustelemaan, niin eivät he muista lopettaakaan.
— Niin kyllä, hymyili Colomba, eivätkä he kuitenkaan saa yhtään piirustusta valmiiksi.
— Minun neuvoni olisi, että menisimme tuonne pieneen maataloon, jatkoi eversti. Siellä saamme ainakin leipää, luultavasti myöskin Aleatico-viiniä ja kenties vielä mansikoita kerman kanssa. Näin voimme kärsivällisesti odotella piirustajiamme.
— Olette oikeassa, eversti. Te ja minä, jotka olemme talon järkeviä ihmisiä, olisimme tuhmia, jos kärsisimme noiden rakastuneiden vuoksi, jotka elävät vain runoudesta. Tarjotkaa minulle käsivartenne. Enkös minä sivisty tavoiltani vai mitä? Minä osaan käydä käsikynkässä, käytän hattuja ja muodikkaita pukuja, kannan jalokiviä ja opin lukemattomia hyviä asioita, minä en siis enää ole aivan metsäläinen. Huomatkaa vain, kuinka sievästi minä kannan tämän shaletin!… Se vaalea upseeri teidän rykmentistänne, joka on nainut mies … hyvä Jumala, nyt en muista hänen nimeänsäkään! … se pitkä, käherretty roikale, jonka minä yhdellä ainoalla korvapuustilla voisin lyödä maahan…
— Chatworth?
— Aivan niin, mutta ääntää en minä sitä ikinä osaa; hän juuri on rakastunut minuun.
— Ahaa, Colomba, teistä tulee vielä aika veitikka! Ehkä saamme pian toiset häät?
— Minäkö menisin naimisiin? Ja kuka silloin kasvattaisi veljeni pojan, kun sellainen syntyy? Ja kuka opettaisi hänelle korsikan kieltä? Niin, hän on oppiva korsikan kieltä ja minä teen hänelle vielä suippolakin … ainoastaan teitä kiusatakseni.
— Varrotkaamme siksi, että teillä ensin veljenpoika on. Sitten voitte opettaa hänelle tikarileikkiä niin paljo kuin tahdotte.
— Tikareille minä olen sanonut jäähyvästit, nauroi Colomba iloisesti. Nykyään käytän minä löyhytintä rapsauttaakseni teitä sormille, jos puhutte pahaa syntymämaastani.