Näin jutellen saapuivat he maataloon ja saivatkin siellä ruokaa viinin ja mansikkain kanssa. Colomba auttoi emäntää poimimaan mansikoita sillä aikaa kuin eversti maisteli Aleatico-viiniä. Eräässä puistokäytävän mutkassa huomasi Colomba sairaalta näyttävän vanhuksen istuvan juurituolissa auringon paisteessa: ukon posket olivat kuopilla, silmät syvällä ja muuten oli hän tavattoman laiha, niin että hän, kalpeana ja liikkumattomana istuessaan tuossa eteensä tuijottaen, enemmän muistutti ruumista kuin elävää ihmistä. Colomba katseli häntä kotvan aikaa niin uteliaana, että emäntä sen huomasi.
— Tuo vanha ukko on teidän maamiehiänne, neiti, sanoi hän, sillä puheestanne kuulen teidän olevan kotoisin Korsikasta. Hänellä on ollut vastoinkäymisiä kotimaassansa: hänen lapsensa saivat näet kamalan kuoleman. Pyydän anteeksi, neiti, mutta maamiehenne eivät kuulu olevan hellävaraisia vihamielisyydessänsä. Sitten tuli yksinäiseksi jäänyt ukko-raukka Pisaan erään kaukaisen sukulaisensa luo, joka on tämän maatilan omistaja. Tuo kunnon ukko on hieman hassupäinen; onnettomuudet ja huolet, nähkääs… Rouvasta oli ikävää pitää häntä kaupungissa, hän kun näkee paljo vieraita luonansa… Sen vuoksi toimitti hän ukon tänne maalle… Meistä on hän sangen hiljainen, ei häiritse ketään eikä puhu kolmeakaan sanaa päivässä. Hän on kai menettänyt järkensä. Lääkäri käy täällä joka viikko ja sanoo, ett'ei hän enää kauvan elä.
— Ah, onko hän siis maanpakoon tuomittuja? sanoi Colomba. Siinä tapauksessa on kuolema hänelle onneksi.
— Teidän pitäisi puhutella häntä korsikan kielellä, neiti, ehkä huvittaisi häntä kuulla kotimaansa kieltä.
— Saadaan nähdä, sanoi Colomba ivallisesti hymyillen.
Hän lähestyi ukkoa niin likelle, että hänen varjonsa riisti tältä auringon paisteen. Silloin nosti tylsistynyt vanhus päänsä ylös ja tarkasti tutkivasti Colombaa, joka katseli häntä hymyillen.
Hetken kuluttua vei vanhus käden otsallensa ja sulki silmänsä ikäänkuin olisi hän tahtonut välttää Colomban katsetta. Sitten avasi hän ne seposen seljällensä, hänen huulensa värisivät, hän tahtoi nostaa molemmat kätensä ylös, mutta sitä ei hän Colomban tenhoamana voinut tehdä, ja niin jäi hän istumaan tuoliinsa kuin naulattu, voimatta puhua tai liikahtaa. Vihdoin vierivät suuret kyyneleet hänen poskillensa ja muutamia nyyhkytyksiä tunkeusi hänen rinnastansa.
— Ensi kerran näen minä hänet tällaisena, sanoi puutarhurinainen. Tämä neiti on kotoisin teidän kotimaastanne, hän on tullut teitä katsomaan, sanoi hän ukolle.
— Armoa! huudahti vanhus käheällä äänellä, armoa! Etkö sinä vieläkään ole tyytyväinen? Sen lehden … jonka minä poltin … kuinka sinä sen voit lukea?… Mutta miksi vaadit sinä molemmat?… Orlanducciota vastaan sinä et voinut siitä mitään lukea… Yksi olisi sinun pitänyt jättää minulle … yksi ainoa… Orlanduccion nimeä sinä et siitä voinut lukea…
— Minunpa täytyi saada molemmat, sanoi Colomba hiljempaa korsikan kielellä. Oksat ovat siis poikki ja ell'ei juuri olisi niin mädännyt, olisin raastanut sen tyyten pois. Mene täältä eläkä valita, kauvan aikaa sinun ei enää tarvitse kitua. Minä sain kärsiä kaksi vuotta!