Vanhus huudahti ja hänen päänsä vaipui rinnalle. Colomba käänsi hänelle selkänsä ja palasi verkkaisin askelin taloon hyräillen muutamia käsittämättömiä ballatan säkeitä: "Mun täytyy saada käsi sen, jok' ampui, ja silmä tähtääjän ja sydän sen, jok' kaiken mietti".
Sillä välin kun puutarhurinainen auttoi vanhusta, istahti Colomba heleänvärisenä ja virkeäsilmäisenä aamiaispöytään eversti Nevilen eteen.
— Mikäs teidän on? kysyi eversti. Te näytätte jälleen sen näköiseltä kuin tuona päivänä Pietranerassa, jolloin söimme päivällistä luotien vinkuessa.
— Korsikalaiset muistot vain johtuivat mieleeni. Mutta ne saavat olla nyt lopussa. Minusta tulee pian kummitäti eikö totta? Oi, kuinka kauniit nimet minä hänelle antaisin: Ghilfuccio-Tomaso-Orso-Leone!
Puutarhurinainen tuli samassa sisään.
— No? kysyi Colomba vallan kylmäverisesti, onko hän kuollut vai ainoastaan tainnoksissa?
— Ei se ollut mitään, neiti; omituista vain, miten teidän lähestymisenne vaikutti.
— Sanooko lääkäri, ett'ei hänellä enää ole pitkää aikaa jäljellä?
— Tuskin kahta kuukautta.
— Vähä vahinko, arveli Colomba.