Miss Lyydia pelkäsi, että nuori luutnantti aikoi puhjeta ylistysvirsiin.
— Onhan se sangen kaunis, virkkoi hän haukotellen. Anteeksi, isäni, tunnen hiukan päänkivistystä ja laskeudun luvallanne alas hyttiini.
Suudeltuaan isäänsä otsalle nyökäytti hän majesteetillisesti päätänsä Orsolle ja hävisi. Herrat antautuivat sen jälkeen juttelemaan metsästyksestä ja sotatapahtumista.
Keskustelun kuluessa kävi selville, että he olivat olleet Waterloossa vallan vastakkain ja luultavasti vaihtaneet useitakin laukauksia. Tämä havainto nosti keskinäisen ymmärryksen kaksinkertaiseksi. Vuorotelleen arvosteltiin siinä Napoleonia, Wellingtonia ja Blücheriä, jonka jälkeen ahdistettiin yhdessä daamahirviä, metsäsikoja ja muhvelielukoita. Kun ilta jo oli myöhään kulunut ja viimeinen pullo Bordeaux-viiniä tyhjennetty, puristi eversti jälleen nuoren luutnantin kättä ja toivotti hänelle hyvää yötä julkilausuen halunsa saada huomenna jatkaa tänään niin naurettavalla tavalla tehtyä tuttavuutta.
Sen jälkeen he erosivat ja laskeusivat kumpikin levolle.
III.
Yö oli ihana, kuutamo leikki vetten kalvossa ja keveästi kiiti alus eteenpäin vienon tuulen puhaltaessa.
Miss Lyydiaa ei nukuttanut ensinkään ja ainoastaan oudon, jokapäiväisen ihmisen läsnäolo oli estänyt häntä jäämästä kannelle nauttimaan tunteista, jotka meri ja kuutamo herättävät jokaisessa ihmis-olennossa, kellä vain on parikin tippaa runoutta sydämmessään. Niin pian kuin hän otaksui nuoren luutnantin nukahtaneen korvuksillensa niin kuin proosallisten ihmisten tapa on, nousi hän ylös vuoteeltansa, otti turkit yllensä, herätti kamarineitsyensä ja kapusi kannelle.
Täällä ei näkynyt enää ketään muita kuin ruoria pitävä matruusi, joka villillä ja yksitoikkoisella nuotilla lauloi jonkunlaista valitusvirttä korsikan murteella. Yön vilpoisuudessa oli tällaisella oudolla laululla oma viehätyksensä. Sen pahempi ei miss Lyydia ymmärtänyt täydellisesti matruusin laulua. Useiden jokapäiväisyyksien keskessä voi joku voimakas värssy kiihoittaa suuresti hänen uteliaisuuttansa, mutta kauniimmassa kohdassa sattui muutamia murteellisia sanoja, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt. Sen hän kaikissa tapauksissa käsitti, että kysymys oli jostakin murhasta. Sadatteluja salamurhaajia kohtaan, kostonuhkauksia ja kuoleman ylistystä oli laulussa sekaisin. Muutamia värssyjä painoi hän siitä mieleensä; koetan antaa niistä tässä käännöksen:
"… Ei kanuunat, ei pistimet … viel' urhon otsaa kalvaaks saaneet… Kuin suvitaivas seijaana … se välkkyi aina taistelussa; … Kuin haukka … kotkan ystävä … hän seisoi liki lippua … ain' ystävilleen hunaja … mut vihamiesten tullen hän … kuin valtameri läikehti. — Kuin päivä ylväänä … kuin kuuhut lauhana … hän loisti maansa kunniana… Ei vainon nuolet urost' tätä … ikinä voineet lannistaa, … mut salalaukaus saarelaisen kaas' urhon uljaan takaa päin … kuin Vittolo kaas Sampiero Corson.[7] Ei koskaan silmään katsoa … ois rohjenneet he urhoa!… Ripusta yli vuoteeni … tuo risti kunnian … jonk' olen itse ansainnut… Sen nauhaa punaisemp' on paita mun… Mun pojalleni mailla kaukaisilla … verinen paitani ja risti antakaa… Läpeä kaks hän näkee paidassa … ne vaatii neljää salamurhaajalle… Mut kostettu en vielä ole sillä!… Mun täytyy saada käsi ampujan … ja silmä tähtääjän … ja sydän, jossa syntyi musta hanke…"