— Tiedättekö sattumalta sen upseerin nimen, joka heitä komensi?
— Se oli isäni, hra eversti. Silloin oli hän majuri 18:ssa pataljoonassa ja yleni everstiksi käytöksensä johdosta tuona surullisena päivänä.
— Isännekö? Kunniani kautta, sepä vasta urho! Olisipa sangen hauskaa nähdä hänet jälleen ja olenpa varma siitä, että tuntisin hänet. Elääkö hän vielä?
— Ei, hra eversti, sanoi nuori mies kalveten hiukan.
— Oliko hän mukana Waterloon luona?
— Oli, vaikka onni ei sallinutkaan hänen kuolla taistelutantereella… Hän kuoli myöhemmin Korsikassa … pari vuotta sitten… Jumalani, kuinka meri on nyt ihana! Kymmeneen vuoteen en ole Välimertä nähnyt. Eikös teistäkin Välimeri ole kauniimpi kuin valtameri, armon neiti?
— Minusta on se liian sinervä … eivätkä aallot täällä ole niin suurenmoiset kuin valtamerellä.
— Te rakastatte siis villiä kauneutta, neitini? Siinä tapauksessa luulen Korsikan teitä miellyttävän.
— Tyttäreni, sanoi eversti Nevil, rakastaa vain sellaista, mikä on erikoista ja tavallisuudesta poikkeavaa. Sen vuoksi ei Italia häntä miellyttänyt.
— Italiasta en minä tunne muuta kuin Pisan, missä aikoinani kävin koulua muutamia vuosia. Mutta Campo Santon hautausmaata, tuomiokirkkoa, kallellaan olevaa tornia … ja ennen kaikkea Campo Santoa en voi muistella ihailematta. Muistatteko sattumalta Orcagnan veistämän "Kuoleman"? Luulenpa melkein voivani piirustaa sen, niin selvänä on se muistossani säilynyt.