— Anteeksi, hra luutnantti, huudahti eversti, tuhat kertaa anteeksi. Nyt kun te ymmärrätte erehdykseni, toivon teidän antavan sen minulle anteeksi, eikö totta?
Eversti ojensi nuorelle miehelle kätensä.
— Se on päinvastoin aivan oikeutettu rangaistus pikku-ylpeydelleni, hra eversti, jatkoi nuori mies nauraen yhäti ja puristaen sydämmellisesti englantilaisen upseerin kättä. Mihinkään moitteeseen ei minulla ole ensinkään syytä. Mutta koska ystäväni Matei on esittänyt minut teille niin erehdyttävästi, niin sallikaa minun tehdä se itse: nimeni on Orso della Rebbia, puolelle palkalle asetettu luutnantti. Ja koska te, noista kauneista metsäkoirista päättäen aiotte Korsikaan metsästämään, niin olisinpa sangen iloinen, jos sallisitte minun opastaa teitä mâquis-pensahistoissamme ja vuoristossamme … ell'en liene niitä aivan unhottanut, lisäsi hän huokaisten.
Samassa kosketti purren keula kuunarin kylkeä. Luutnantti della Rebbia tarjosi kätensä miss Lyydialle ja auttoi sitten everstiä nousemaan ylös kannelle. Niin pian kuin oli päästy alukseen, pyysi sir Thomas, jota äskeinen erehdys yhä piti vähän nolona, nuoren miehen syömään illallista kanssansa toistellen tuonoiset anteeksipyyntönsä ja kättelynsä. Tämän teki hän tietämättä, kuinka saada unhottumaan sopimattoman käytöksensä miestä kohtaan, joka laski sukupolvensa aina luvulta 1100 saakka … eikä hän muistanut kysyäkään tyttäreltänsä, olisiko tämä teko hänen mieleensä. Miss Lyydia kohautti hieman silmäkulmiansa, mutta oikeastaan ei hänellä ollut mitään sitä vastaan että vihdoinkin sai tietää, mitä korsikalaisella korpraalilla ymmärrettiin. Vieras ei ollut alussakaan tehnyt häneen epämiellyttävää vaikutusta; nyt oli miss Lyydia huomaavinansa hänessä jotakin ylimyksellistä, vaikka hän olikin liian avomielinen ja iloinen romaanisankariksi.
— Luutnantti della Rebbia, sanoi eversti tervehtien häntä englantilaiseen tapaan lasi madeiraa kädessä — Espanjassa näin useita maamiehiänne, kaikki kuuluivat he mainioon tarkk'ampujaväkeenne.
— Aivan oikein, useat heistä jäivät Espanjaan, sanoi nuori luutnantti vakavasti.
— En ikinä unohda erään korsikalaisen pataljoonan menettelyä Vittorian taistelussa, jatkoi eversti. Luullakseni muistaa tuo pataljoonakin vielä minut, lisäsi hän rintaansa hieroen. Koko päivän olivat he seisseet tarkk'ampujina puutarhoissa kujanteen takana ja ampuneet meiltä kuoliaiksi kukaties kuinka monta miestä ja hevosta. Kun palaus oli päätetty, tekivät nämä meistä pilaa ja läksivät pakoon täyttä vauhtia. Lakealla luulimme me voivamme kostaa heille, mutta nämä vintiöt — suokaa anteeksi, luutnantti — nämä urhot, piti minun sanomani, olivat asettuneet neliskulmaksi, en carré, kuten sotakielellä sanotaan … eikä heitä millään tavoin voitu lävistää. Neliskulman keskellä näin — ja luulenpa näkeväni hänet siinä vieläkin — erään upseerin, pienen, mustan hevosen seljässä hän yhäti pysyttelihe lipun luona poltellen sikaaria kuin istuisi hän kahvilassa.
Tuon tuostakin soitti heidän soittokuntansa meille fanfaareja, ikäänkuin innostaaksensa meitä käymään kimppuun. Minä komensin pari ensimmäistä komppaniaani tuleen… Mutta sen sijaan, että nämä olisivat iskeneet neliskulman porttia kohti, yrittivät rakuunani sivuja ahdistamaan, mutta tekivät pian puolikäänteen ja palasivat täydellisessä epäjärjestyksessä, useat ratsut ilman ratsumiestä satulassa… Ja yhäti kaikui korvissamme tuo lemmon musiikki!
Kun sauhupilvi, joka oli kietonut vaippaansa koko pataljoonan, vihdoinkin hälveni, näin tuonoisen upseerini edelleen polttelevan sikaariansa kotkalla varustetun lipputangon luona. Vimmoissani asetuin itse viimeisen hyökkäyksen etunenään. Heidän kiväärinsä, jotka jo olivat tahrautuneet ampumisesta, eivät enää tehneet palvelusta, mutta sotilaat olivat asettuneet kuuteen riviin ja seisoivat pistimensä kanssa ratsujen edessä kuin muuri. Minä huusin, yllytin rakuunoitani ja kannustin kaikin voimin hevostani eteenpäin, kun puheina oleva upseeri vihdoinkin otti sikaarin suustansa ja viittasi kädellänsä minua kohti eräälle miehistänsä. Olin kuulevinani sanat: Al capello bianca! Minulla oli nim. valkea töyhtö hatussani. Muuta en ehtinyt kuulla, sillä samassa lävisti luoti rintani. — Se oli kaunis pataljoona, hra della Rebbia, 18:n keveiden ensimmäinen, jossa palveli pelkkiä korsikalaisia, kuten myöhemmin sain kuulla.
— Kyllä, sanoi Orso, jonka silmät loistivat everstin kertomusta
kuullessa, pataljoona peräysi järjestyksessä ja toi lipun mukanansa.
Mutta kaksi kolmatta osaa noista urhoollisista pojista nukkuu nyt
Vittoriakentän nurmen alla.