Orso oli hänestä jonkunlainen Fiesco, joka näennäisellä kevytmielisyydellä peitti suuret tuumansa. Ja vaikka olikin rumempaa tappaa muutamia roistoja kuin vapauttaa isänmaansa, niin on kaunis kosto kuitenkin aina ihanaa. Eivätkä naiset pidä siitä, että sankari on mikään valtiomies. Miss Nevil muisti vain, että nuorella luutnantilla oli erittäin suuret silmät, valkeat hampaat, siro vartalo, hyvä kasvatus ja joku määrä maailmanmiehen käytöstä.
Seuraavana päivänä puhutteli hän usein luutnanttia ja tämä keskustelu huvitti häntä. Miss Lyydia kyseli häneltä tarkoin Korsikan oloista ja hän kuvasikin niitä hyvin. Vaikka hän oli jättänyt saaren jo vallan nuorena lähteäkseen ensin lukioon ja sitten sotakouluun oli Korsika kuitenkin säilynyt hänen mielessänsä runollisessa värityksessä. Hän aivan vilkastui kuvatessansa sen vuoria, metsiä, alkuperäisiä tapoja ja asukkaita. Kuten hyvin voimme ymmärtää, esiytyi kosto-sana usein hänen kuvauksissansa, sillä korsikalaisista onkin mahdotonta puhua moittimatta tai hyväksymättä heidän sananparreksi käynyttä intohimoansa. Orso hämmästytti hieman miss Lyydiaa lausumalla yleisen paheksumisensa maamiestensä loppumattomista vihamielisyyksistä. Talonpoikain suhteen koetti hän tosin puolustaa niitä pitäen verikostoa (vendettaa) köyhäin kaksintaisteluna.
Tavallisesti tapahtuvatkin murhat siellä vasta edellä käyvän valmistuksen jälkeen.
"Varjele itsesi … minä varjelen myöskin itseni. Nämä ehtoollissanat vaihtavat vihamiehet aina keskenänsä ennenkuin alkavat salavainonsa. Korsikassa tapahtuu tosin useampia murhia kuin missään muualla, mutta näiden rikosten vaikuttimina ei koskaan ole epäjalot syyt. Murhamiehiä meillä on paljokin, mutta ei ainoatakaan varasta."
Miss Lyydia katseli häntä sangen tarkkaavasti silloin, kun hän puhui kostosta ja murhasta, mutta ei voinut huomata hänen kasvojensa piirteissä pienintäkään liikutuksen tunteen ilmausta. Kun hän kerran oli päättänyt, että luutnantti tarvitsi sielun lujuutta pysyäkseen suljettuna kaikille muille paitse tietysti hänelle, uskoi hän edelleen vahvasti, ett'ei eversti della Rebbia-vainajan tarvinnut odottaa kauvan sitä hyvitystä, jota hän kaipasi.
Korsika alkoi jo näkyä. Laivuri nimitteli rannikon huomattavimmat paikat ja vaikka ne olivatkin kaikki outoja nti Lyydialle huvitti häntä kuitenkin saada tietää niiden nimet. Ei mikään olekaan ikävämpää kuin outo, nimetön maisema. Joskus nähtiin everstin kaukoputkella joku ruskeapukuinen, pitkällä pyssyllä aseestettu saaristolainen, joka pienen ratsunsa seljässä nelisti äkkijyrkänteiden reunaa. Jokainen heistä näytti miss Lyydiasta olevan joko ryöväri tai poika, joka kiiruhti kostamaan isänsä kuolemaa; mutta Orso vakuutti heidän olevan läheisen linnakylän rauhallisia asukkaita, jotka matkustivat asioissansa. Pyssyä eivät he pitäneet mukanansa niin paljo välttämättömyydestä kuin tavaksi käyneestä keikarimaisuudesta aivan kuin dandy (= keikari) aina käyttää siroa kävelykeppiä. Vaikka pyssy olikin epäjalompi ja runottomampi ase kuin tikari, sopi se miss Lyydian mielestä paremmin miehiselle miehelle kuin kävelykeppi, olletikin kun hän muisti, että lordi Byronin kaikki sankarit kuolevat kuulan eivätkä klassillisen tikarin lävistäminä.
Kolme päivää kestäneen merimatkan jälkeen oltiin Sangvineerein (Verisaarten) edustalla ja Ajaccion lahdelman suurenmoinen panoraama esiytyi matkailijoillemme. Täydellä syyllä verrataan sitä Napolin kaarteeseen; yhtäläisyyden täydensi vielä eräs maquis-pensahisto, joka syttyi tuleen juuri kuunarin satamaan saapuessa ja savulla Punta di Giraton peittäessään muistutti purkautuvaa Vesuviusta. Että yhtäläisyys kävisi täydelliseksi pitäisi Attilan armeijan vielä tulla taistelemaan Napolin seutuvilla; sillä koko Ajaccion ympäristö on kuollutta ja autiota.
Niiden sievien tehtaiden sijasta, joita tapaamme kaikkialla Castellamaresta alkaen aina Miseenen niemeen saakka, ei Ajaccion lahden rantamilla näe muuta kuin tummia maquis-pensastoja ja niiden takana alastomia vuoria.
Mutta ei ainoatakaan huvilaa tahi muuta asuntoa. Siellä täällä näemme sentään kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla muutamia valkeita rakennuksia, jotka pistävät silmään vihreästä taustastansa. Ne ovat kaupunkilaisten hautakappeleja tahi perhehautoja. Koko tämä maisema on vakavan ja surullisen kaunista.
Itse kaupunki taas vain lisäsi, olletikin tähän aikaan, yksitoikkoisen ympäristön ikävää vaikutusta. Ei mitään liikettä kaduilla; ainoastaan muutamia joutilaita naamoja … ja nämäkin aina samat. Naisia ei näy ketään muita kuin eräitä talonpoikaisvaimoja, jotka saapuvat myymään maatuotteitansa. Äänekästä puhetta, naurua tai laulua, joka vilkastuttaa kaikki italialaiset kaupungit, ei täällä kuule missään. Joskus näet puistikon varrella olevan puun suojassa kymmenkunnan aseestettua talonpoikaa lyövän korttia ja katselevan toisten korttipeliä. Mutta nämä eivät huutele eivätkä riitele koskaan. Jos peli kiihtyy, kuuluu vain pistoolin laukauksia, jotka aina ennustavat uhkauksia. Korsikalainen on luonnostansa vakava ja vaitelias. Iltaisin ilmestyy kyllä kävelykujille joitakuita henkilöitä nauttimaan vilpoisasta ilmasta, mutta nämä ovat melkein kaikki ulkolaisia. Saarelaiset pysyvät porttiensa edustalla, jokainen näyttää istuvan piilopaikassansa kuin haukka pesässänsä.