IV.
Käytyänsä katsomassa Napoleonin syntymäkotia ja hankittuansa enemmän tai vähemmän katoolisilla keinoilla hiukan piirustuspaperia, tunsi miss Lyydia itsensä — jo pari päivää Korsikassa oltuaan — syvästi surulliseksi, kuten epäilemättä käykin kaikille ulkolaisille maassa, jonka epäystävälliset tavat näyttävät tuomitsevan matkailijat täydelliseen yksinäisyyteen.
Hän katui jo päähänpistoansa, mutta lähteä pois täältä hetipaikalla olisi ollut saattaa häpeälle maineensa rohkeana matkailijattarena. Miss Lyydia päätti siis kärsivällisesti tyytyä kohtaloonsa ja kuluttaa aikaansa niin hyvin kuin voi. Tämän jalomielisen päätöksen tehtyänsä, laittoi hän kuntoon lyijykynät ja värit, teki luonnoksia näköaloista lahdelmalle ja muotokuvan eräästä ahavoituneesta talonpojasta, joka myi melooneja kuin mantereenkin hedelmäkauppiaat,[11] mutta valkoisine partoinensa ja julmine ulkomuotoinensa muuten muistutti pahinta ryöväriä.
Kun tämä kaikki ei kuitenkaan riittänyt huvittamaan häntä, päätti hän panna korpraalien jälkeläisen pään pyörälle. Mikään vaikea tehtävä se ei ollutkaan, sillä Orsolla ei ollut mitään kiirettä saada jälleen nähdä kotikyläänsä ja vaikka hänellä ei Ajacciossa ollutkaan mitään seuraa, näytti hän viihtyvän siellä erittäin hyvin. Muuten oli miss Lyydia asettanut itsellensä jalon päämäärän s.o. sivistää tuon vuoristolaiskarhun ja saada hänet luopumaan niistä synkistä aikeista, jotka olivat tuoneet hänet takaisin kotisaarellensa. Nähtyänsä vaivan tutkistella kesytettävää karhua mietti hän, että olisi vahinko antaa tuon nuoren miehen mennä perikatoon ja kunniakasta hänelle saada hurja korsikalainen käännetyksi.
Matkailijaimme päivät kuluivat seuraavasti: aamulla menivät eversti ja Orso metsästämään; miss Lyydia taas piirusteli tai kirjoitteli kirjeitä ystävättärillensä voidakseen päivätä kirjeensä Ajacciosta. Noin kuuden tienoissa palasivat herrat saaliin kanssa, jonka jälkeen syötiin päivällinen. Sen jälkeen huvitti miss Lyydia herroja laululla, kunnes everstiä rupesi nukuttamaan; nuoret valvoivat vielä sangen myöhään jutellen keskenänsä.
En tiedä, mikä passia koskeva muodollisuus lieneekin pakottanut eversti Nevilen menemään prefektin puheille. Tämä, joka oli ikävystyneenä kuten useimmat muutkin hänen virkatoverinsa, tuli varsin iloiseksi kuullessansa, että kaupunkiin oli saapunut rikas englantilainen, joka oli maailman mies ja kauniin tyttären isä; hän teki siis hetipaikalla tarvittavan palveluksen ja kaikellaisia tarjouksia. Muutamien päivien kuluttua hän sitä paitse tuli tervehtimään everstiä. Tämä oli juuri noussut aterialta ja loikoi mukavasti sohvassa ollen nukahtamaisillansa; miss Lyydia lauloi rappeutuneen piaanon ääressä ja Orso käänteli hänelle nuottivihon lehtiä katsellen soittotaiteilijattaren olkapäitä ja vaaleita kiharoita. Silloin ilmoitettiin prefektin tulo; piaano vaikeni, eversti kavahti ylös hieroen silmiänsä ja esitti prefektille tyttärensä:
— Herra della Rebbiaa minä en teille esitäkään, sillä hänet te epäilemättä tunnette?
— Oletteko ehkä eversti della Rebbian poika? kysyi prefekti hieman hämillänsä.
— Olen, herra prefekti, vastasi Orso.
— Minulla oli kunnia tuntea teidän arvoisa isänne.