Colomba heitti rukoilevan silmäyksen veljeensä. Miss Nevil oli kuullut puhuttavan korsikalaisista improvisaattoreista ja toivoi kerrankin saavansa kuulla sellaista. Siksipä hän nyt pyytämällä pyysi Colombaa antamaan näytteen taidostansa. Mutta Orso vastusti häntä pahoitellen kovasti, että oli ollenkaan tullut muistuttaneeksi sisarensa runollisista taipumuksista. Ei mikään ole jokapäiväisempää kuin korsikalainen ballata, vakuutti hän väittäen, että korsikalaisten laulujen lukeminen Danten tersettien jälkeen olisi maansa kavaltamista. Mutta tällä hän vain kiihoitti miss Lyydian oikkua saada kuulla korsikalainen ballata ja tunsi itsensä vihdoin pakotetuksi sanomaan sisarellensa:
— No, sepitähän sitten joku runo, mutta elä tee kovin pitkää.
Colomba huo'ahti, katsoi jonkun minuutin tarkkaavasti pöytäliinaa ja sitten katto-orsia; peittäen vihdoin silmänsä kuin eräät linnut, jotka näin tehden vakiutuvat uskossansa, ett'ei kukaan heitä näe, kun he eivät näe muita, lauloi tai oikeammin lausui hän vapisevalla äänellä serenatan nimeltä
Nuori tyttö ja sormuskyyhkynen.
Laaksossa kaukana vuorten takana … minne aurinko paistaa vain tunnin päivässä; … niin, laaksossa moisessa oli pimeä mökki … jonka kynnyksellä kasvoi vihreä ruoho. Sen ovi ja ikkunat pysyivät aina kiinni … ei koskaan noussut sen katosta sauhu. Vaan keskellä päivää … kun aurinko paistoi … yks ikkuna töllin jo avautui … ja orpo tyttönen istui sen ääressä kehräten lankaa… Hän kehräsi laulaen suruisen laulun … joka muiden ei laulujen kaltainen ollut…
Kevätpäivänä eräänä sormuskyyhky … oli istunut oksalle läheisen puun … ja kuullut sen orvon laulun… Oi tyttönen, yksin et itkene sa … vei multakin ystävän haukka niin julma… Oi, lintunen, näyttäös ryöväri tuo … niin vaikka hän pilvissä asuis … ma korkeudestaan sen maahan lyön! Mut kenpä mun veljeni, veljeni rakkaan … tuo orvolle kaukomailta? — Nimi veljesi virkkaos, tyttönen, vain… Mun siipeni luoksensa kantaa!
— Sepä vasta hyvin kasvatettu lintunen, huudahti Orso syleillen sisartansa liikutuksella, joka oli vallan vastakkainen hänen teeskennellylle leikillisyydellensä.
— Laulunne oli herttaisen sievä, sanoi miss Lyydia. Kirjoitattehan sen muistikirjaani, minä pyydän? minä käännän sen englannin kielelle ja annan säveltää sen.
Kunnon eversti ei tosin ollut ymmärtänyt sanaakaan, mutta yhtyi kuitenkin tyttärensä ylistykseen lisäten lopuksi:
— Kyyhkynen, josta lauloitte, neiti, on kai sama lintu, jota tänään juuri söimme à la crapaudine?[12]