Miss Nevil piti tikarin, mutta taikauskoinen Colomba pyysi siitä yhden sou'n [= viisi penniä] korvaukseksi, koska teräväin ja pistäväin aseiden lahjoittaminen ystäville muka tuottaa turmiota antajalle.
Vihdoinkin oli eron hetki tullut. Vielä kerran puristi Orso neiti Lyydian kättä. Colomba syleili häntä ja tarjosi sitten ruusuiset huulensa everstille, joka vallan hämmentyi tästä korsikalaisesta kohteliaisuudesta. Salin akkunasta katseli miss Lyydia, kuinka veli ja sisar nousivat satuloihinsa; Colomban silmissä näytti loistavan vahingonilo, jota hän ei ollut ennen nähnyt.
Tuo pitkä ja voimakas nainen intoilevine käsityksinensä metsäläiskunniasta, joka ylpeyden leima otsallansa ja huulet ivahymyn kierteissä vei tuossa nuoren, ikäänkuin mustaa hanketta varten aseestetun miehen mukanansa, johdatti hänen mieleensä Orson pelvon tunteet: hän oli näkevinänsä pahuuden hengettären raastavan miestä perikatoansa kohti. Ratsun selkään noustuansa kohotti Orso päänsä ja huomasi miss Lyydian. Aavistiko hän neiti Lyydian ajatukset vai halusiko ainoastaan sanoa viimeiset jäähyväiset, koska samassa vei nauhassa riippuvan egyptiläisen sormuksen huulillensa?
Miss Lyydia poistui punastuen akkunasta. Kun hän kohta sen jälkeen taas palasi akkunaan, näki hän molempain korsikalaisten kiitävän täyttä laukkaa vuoristoon päin pienten ponyhevoistensa seljässä. Puoli tuntia myöhemmin näytti eversti kiikarinsa avulla heidät kaukana … lahden pohjassa ja senkin hän eroitti, että Orso usein käänsi päänsä kaupunkiin päin. Vihdoin katosi hän niiden suomaiden taakse, joiden sijalla nykyään leviävät metsäopiston kauniit viljelykset.
Katsahtaessansa peiliin huomasi miss Lyydia kasvonsa kalvaiksi.
— Mitä mahtanee tuo nuori mies ajatella minusta, mietti hän, ja mitä on minun hänestä ajateltava?… Ja miksi ajattelisinkaan enää häntä?… Matkatuttavuus vain!… Mitä varten tulinkaan tänne Korsikaan?… Enhän minä tätä saarta rakasta … en vähääkään… Ei, ei, se on mahdotonta!… Entäs Colomba … voceratrice!… Minusta tulisi siis voceratricen käly, joka käy pitkä tikari vyöllänsä!
Samassa huomasi hän ottaneensa käteensä kuningas Teodorin antaman aseen. Sen heitti hän toalettipöydällensä.
"Colomba Lontoossa! … tanssimassa Almackin palatsissa!… Hyvä Jumala, mikä salonkileijona, … ihan näytettävä otus!… Hänellä voisi olla ehkä mainio menestys?… Orso rakastaa minua, siitä olen varma… Hän on romaanisankari, jonka minä olen johtanut pois seikkailu-uraltansa… Mutta olikohan hänellä todellakin halu kostaa isänsä kuolema korsikalaisella tavalla? Se olisi ollut jonkinlainen Konradin ja dandyn [= keikarin] välille kuuluva urho… Hänestä olen olen minä tehnyt pelkän dandyn, jolla kuitenkin on korsikalainen räätäli!"
Hän viskausi vuoteellensa ja halusi nukkua. Mutta se oli mahdotonta. En yritäkään enää seurata hänen ajatustensa juoksua… Sata kertaa vakuutti hän siinä itselleen, ett'ei herra della Rebbia ole ollut, ei ole eikä ikinä tule olemaan hänelle mitään.