— Se on näet häpeä, ett'ei sinun ikäisesi tyttö tunne asioita, jotka mantereella ovat tuttuja kapalolapsillekin.
— Siinä olette oikeassa, veljeni, sanoi Colomba; puutteeni tunnen varsin hyvin enkä pyydä parempaa kuin saada oppia, olletikin jos te suostutte olemaan opettajani.
Kului sitten muutamia päiviä niin, ettei Colomba maininnutkaan Barricinien nimeä. Hänellä oli yhäti pikku huolia veljensä tähden, jolle hän sen sijaan usein jutteli miss Nevilestä. Orso luetti hänellä ranskan- ja italiankielisiä teoksia kummeksien milloin sisarensa älykästä käsitystä ja tervejärkisiä havaintoja, milloin hänen täydellistä tietämättömyyttänsä tavallisimmistakin asioista.
Eräänä aamuna poistui Colomba hetkeksi aamiaisen jälkeen, mutta ei palannutkaan enää kirjoinensa, vaan korsikalainen mezzaro yllänsä. Muuten oli hän tavallista paljo vakavamman näköinen.
— Tulkaa kanssani, Orso, minä pyydän, sanoi hän.
— Ja minne pitäisi minun saattaa sinua, kysyi tämä tarjoten hänelle käsivartensa.
— Käsivarttanne minä en kaipaa, mutta ottakaa pyssy ja ampumavarat mukaanne; miehellä pitää aina olla aseensa mukana.
— Olkoon menneeksi! Täytyneehän mukautua maan tapoihin. Ja minne nyt?
Mitään vastaamatta kääri Colomba mezzaron päänsä ympäri, kutsui vahtikoiran ja lähti kävelemään veljensä seurassa. Nopein askelin poistuttiin kylästä, jonka jälkeen hän poikkesi villiä viinimaata myöten mutkittelevalle, autiolle tielle houkuttaen koiran juoksemaan heidän edellänsä. Merkin saatuansa, johon se näytti kovin tottuneen, lähti se heti vyyhteämään kahden puolen tietä kasvavaa viinipensastoa pysyen sentään aina noin viidenkymmenen askeleen päässä tulijoista; silloin tällöin seisahtui se keskelle tietä ja katsoi taaksensa heiluttaen häntäänsä. Vakoilijan tehtävän näytti se osaavan täyttää kaikin puolin tyydyttävästi.
— Jos musketti alkaa paukkua, Colomba sanoi, viritä aseesi ja seiso paikallasi.