Noin kolmen kilometrin päässä kylästä pysähtyi Colomba äkkiä eräässä tien mutkassa, jossa seisoi kolmen jalan korkuinen, tuoreista ja kuivista oksista tehty pyramiidi; risupyramiidin huippuun oli pystytetty mustaksi maalattu puuristi. Useissa Korsikan kantoneissa ja olletikin vuoristossa elää vieläkin ikivanha tapa, joka johtunee pakanuuden aikuisesta taikauskosta saakka, ja velvoittaa kaikkia ohikulkijoita heittämään kiven tahi oksan sille paikalle, missä joku on väkivallalla murhattu.
Useiden vuosien kuluessa eli toisin sanoen
niin kauvan kuin murhatun surullinen muisto säilyy ihmisissä, jatkuu tätä omituista uhrausta, jonka kautta paikalle keräytynyt risukasa päivä päivältä kasvaa. Korsikan kielellä kutsutaan tätä tapaa nimellä amas tahi sanotaan sitä sen tai sen muchioksi.
Colomba pysähtyi tämän pienen risukasan eteen ja taittoi arbuusipuun oksan, jonka heitti risukasaan.
— Tässä on se paikka, Orso, jossa isä murhattiin. Rukoilkaamme hänen sielunsa puolesta, veljeni!
Hän polvistui. Samoin teki myöskin Orso. Samassa alkoi kyläkirkon kello soida verkalleen, sillä viime yönä oli eräs mies kuollut. Orso tunsi kyynelten virtaavan poskillensa.
Muutamien minuuttien kuluttua nousi Colomba ylös silmät kuivina, mutta kasvoilla liikutuksen ilme. Peukalollansa tekaisi hän sitten korsikalaisten tavalla ristinmerkin, jolla he tavallisesti säestävät juhlalliset lupauksensa.
Tämän jälkeen palasivat he jälleen kylätielle ja saapuivat kotiinsa kaikessa hiljaisuudessa. Orso hävisi kamariinsa. Hetken perästä tuli Colomba sinne pienen lippaan kanssa, jonka hän laski pöydälle. Avattuansa sen nosti hän siitä suurilla veritäplillä liatun paidan.
— Orso, tämä on isävainajanne paita.
Hän laski sen syliinsä.