Näin lähestyi hän jälleen kylää, josta hän huomaamattansa oli loitonnut sangen kauvas, kun hänen korviinsa äkkiä sattui pikku tyttösen ääni. Luullen epäilemättä olevansa vallan yksin oli tämä istahtanut maquis-pensaston laitaa kulkevan tien viereen ja alkanut laulaa aikansa kuluksi. Verkkaisesta, yksitoikkoisesta nuotista tunsi sen heti suruvalitukseksi eli ballataksi. Lapsi lauloi: "Mun pojalleni mailla kaukaisilla… Verinen paitani ja risti antakaa…"
— Mitä sinä siinä vaikeroit? sanoi Orso astuen vihastuneena esille.
— Tekö, Ors' Anton'? huudahti lapsi hieman säpsähtäen. — Se on vain eräs neiti Colomban tekemä laulu.
— Minä kiellän sinua laulamasta sitä, ärjäsi Orso pelottavalla äänellä.
Käännellen päätänsä oikealle ja vasemmalle näytti lapsi katselevan, minnepäin hän tästä pelastuisi ja olisikin epäilemättä paennut, ell'ei hänen tehtävänänsä olisi ollut vartioida nurmikolla, hänen jalkojensa juuressa, olevaa suurehkoa nyyttiä.
Orso häpesi kiivastumistansa.
— Mitä sinulla tuossa on, lapseni? kysyi hän niin hellästi kuin voi.
Kun Chilina viivytteli vastausta, nosti hän nyyttyä ja huomasi sen sisältävän leivän ja muita ruokavaroja.
— Kenelle viet sinä nämä eväät, rakas lapseni? kysyi hän.
— Tiedättehän, herra, että enolleni…