— Eikös enosi ole ryöväri?
— Palvelukseksenne, herra Ors' Anton'.
— Mutta jos santarmit tapaavat sinut, kysyvät he minne sinä menet…
— Santarmeille sanoisin minä, vastasi lapsi nokkelasti, että vien eväitä lucqueläisille, jotka ovat maquis-pensastoa karsimassa.
— Entäpä jos joku nälkäinen metsämies tahtoisi aterioida sinun kustannuksellasi ja söisi evääsi?
— Sitä ei hän uskaltaisi tehdä. Hänelle sanoisin minä, että eväät ovat enolleni.
— Todellakin, enosi ei ole niitä miehiä, joilta noin vain syödään eväät… Enosi pitää sinusta paljo vai mitä?
— Kyllä, Ors' Anton'. Isäni kuoltua pitää hän huolta koko perheestä, nim. äidistä, minusta ja pikku sisarestani. Kun äiti vielä oli terve, suositteli eno häntä rikkaille, jotka antoivat työtä hänelle. Kylävouti antaa minulle puvun joka vuosi ja pastori opettaa minua lukemaan ja kuulustelee katkismusta… Sen tekevät he enoni pyynnöstä. Mutta anteliain meitä kohtaan on sisarenne, neiti Colomba.
Samassa ilmestyi eräs koira metsäpolulle. Pistäen kaksi sormea suuhunsa vihelsi tyttönen kimakan merkin, jolloin koira heti juoksi hänen luoksensa ja hyväili häntä, mutta katosi sitten äkkiä pensastoon. Pian sen jälkeen ilmestyi pari huonosti puettua, vaan hyvin aseestettua miestä erään pensaston sisästä, muutamien askelten päässä Orsosta. Näytti siltä kuin olisivat he tulleet siihen käärmeiden lailla kontaten läpi systi- ja myrttipensaston, joka täytti koko seudun.
— Kas, Ors' Anton'! Tervetuloa kotikylään, sanoi vanhempi miehistä.
Vai ettekö tunne minua?