— En, sanoi Orso katsellen häntä tarkasti.
— Kummapa, että parta ja suippolakki voivat niin muuttaa miehen! Katsokaa minua tarkempaan, hra luutnantti. Vai oletteko unhottanut vanhat sotilaanne Waterloon ajoilta? Ettekö todellakaan muista enää Brando Savellia, joka vierellänne ampui monen monta laukausta tuona onnettomana päivänä?
— Mitä? Sinäkö se olet? sanoi Orso. Mutta sinähän karkasit v. 1816?
— Niinkuin sanotte, hra luutnantti. Palvelus kävi ikäväksi, hiisi vie, ja sitä paitse oli minulla eräs väli selvitettävänä tällä samaisella saarella. Hahahaa! Chili, sinä kelpo tyttö, liikupas nopeasti, sillä meidän on nälkä. Ette voi aavistaa, hra luutnantti, millaisen ruokahalun voi saada tuolla maquis-pensastossa liikkuessaan. Kukas meille nämä eväät lähetti, kylävouti vaiko neiti Colomba?
— Ei kumpikaan, eno, vaan mylläri nämä antoi ja sitä paitse lahjoitti hän peitteen äidille.
— Mitä hän siis meistä tahtoo?
— Hän sanoi, että lucqueläiset, jotka hän on ottanut uutismaata raivaamaan, vaativat häneltä nyt 35 sou'ta ja kastanjat, koska Pietraneran laaksossa muka raivoo kuumetauti.
— Ne laiskurit!… No, saadaan nähdä. — Kursastelematta, hra luutnantti, ettekö tahdo tehdä meille seuraa? Olemmehan syöneet yhdessä monta kertaa huonomminkin onnettoman maamiehemme aikoina, joka nyttemmin on virkaheittona.
— Paljo kiitoksia. Virkaheitto minäkin olen.
— Niin olen kuullut kerrottavan. Mutta lyönpä vetoa, ett'ette ole siitä pahoillanne. Onhan teilläkin täällä eräs lasku suoritettava, tiedän mä. Kas niin, pastori, sanoi ryöväri toverillensa, käy ruo'alle. Herra Orso, saanko esittää teille tässä hra pastorin … toisin sanoen, en ole oikein varma siitä, onko hän pastori, mutta sellaisen tiedot hänellä on.