— Köyhä jumaluus-opin ylioppilas vain, arvoisa herra, sanoi toinen ryöväreistä, köyhä opistolainen, jonka ei sallittu noudattaa kutsumustansa. Kukapa tietää, vaikka olisin kohonnut kerran paaviksi, Brandolaccio.
— Mikäs teidän valoisat lahjanne kirkolta riisti? kysyi Orso.
— Eräs vähäpätöinen asia tai eräs suoritettava lasku, kuten ystäväni Brandolaccio sanoo. Sisareni oli tehnyt tuhmuuksia sillä aikaa kuin minä ahmin kirjallisuutta Pisan yliopistossa. Minun täytyi palata kotimaahan naittamaan hänet. Mutta sulhanen ehti kuolla kuumetautiin kolme päivää ennen tänne tuloani. Minä käännyin silloin vainajan veljen puoleen niinkuin tekin kai olisitte minun sijassani tehnyt. Mutta hän sanoi jo olevansa naimisissa. Mitäs tehdä?
— Todellakin, hieman kiusallista. Ja mitä te sitten teitte?
— Tällaisissa tapauksissa ei auta muu kuin turvautua piikivipyssyyn.[20]
— Ja mitä te sillä tarkoitatte?
— Minä ammuin hänelle luodin otsaan, sanoi ryöväri kylmästi.
Orso säpsähti kauhistuksesta. Uteliaisuus ja ehkä myöskin halu lykätä palausmatkansa kotiin hiukan myöhemmäksi pidättivät hänet kuitenkin paikallansa. Hän päätti siis jatkaa vielä keskustelua näiden miesten kanssa, joilla kummallakin oli omallatunnollansa ainakin yksi murha.
Toverin puhellessa, laski Brandolaccio hänen eteensä leipää ja lihaa ottaen sitten itsekin eteensä; lopuksi sai osansa koirakin, jonka hän esitti Orsolle nimellä Brusco; sillä oli ihmeteltävä vaisto tuntea poliisisotilas millaisen valhepuvun sisässä tahansa. Vihdoin leikkasi hän leipäpalan ja viipaleen huonosti savustettua siankinkkua, jotka hän ojensi veljensä tyttärelle.
— Hauskaa elämää tämä ryövärin elämä! huudahti jumaluus-opin ylioppilas syötyänsä muutamia suupaloja. Ehkäpä haluatte tekin kerran kokea tätä, hra della Rebbia, ja saattepas nähdä, kuinka hauskaa on elää ilman muita määrääjiä kuin omat oikkunne.