— Ei mitään. Mutta jos minä kirjoittaisin jollekin rikkaalle niinkuin eräät ovat tehneet: "tarvitsisin 100 frangia", niin rientäisi hän lähettämään ne minulle. Mutta minä olen kunnian mies, hra luutnantti.
— Tiedättekös, hra della Rebbia, sanoi pastoriksi kutsuttu ryöväri, että tässä yksinkertaisten tapojen maassa löytyy kuitenkin eräitä raukkoja, jotka käyttävät hyväksensä sitä kunnioitusta, minkä me näillä (hän viittasi pyssyihin) passeillamme herätämme, laatiaksensa väärennettyjä kirjeitä meidän nimissämme?
— Tiedän sen, sanoi Orso äkkiä, mutta mitä kirjeitä tarkoitatte?
— Kuusi kuukautta sitten, jatkoi ryöväri, kävelin Orezzan puolella, kun eräs talonpoika lähestyi minua sanoen: Voi, herra pastori — näin nimittävät he minua kaikkialla — suokaa anteeksi ja antakaa minulle vielä aikaa, sillä minä en voinut saada kokoon kuin 55 frangia, ihan totta, enempää en ole voinut saada kokoon. — Mitä tämä merkitsee, sinä lurjus, sanoin minä vallan hämmästyen, ainoastaan 55 frangiako? — Aioin sanoa 65, oikaisi hän, mutta pyytämäänne sataa frangia on minun mahdoton antaa. — Kuinka, sinä vekkuli? olisinko minä vaatinut sinulta sata frangia? Enhän minä sinua tunnekaan. — Silloin antoi hän minulle kirjeen tahi oikeammin aivan likaisen lipun, jossa vaadittiin häntä jättämään sata frangia erääseen määrättyyn paikkaan, muuten tulisi hänen talonsa poltetuksi ja lehmänsä tapetuiksi Giocanto Castriconin kautta; tämä on näette kunniallinen nimeni. Tuo hirtehinen oli väärentänyt nimikirjoitukseni! Enin harmitti minua se, että kirje oli kirjoitettu murteella ja vilisi kirjoitusvirheitä… Minä teen muka kirjoitusvirheitä! Minä, joka yliopistossa voitin kaikki palkinnot! Alun tein minä antamalla lurjukselle sellaisen korvapuustin, että hän pyörähti pari kertaa ympäri. — Häh? pidätkö sinä minua varkaana, senkin tolvana! ärjäsin samassa potkaisten miestä erääseen tuttuun paikkaan.
Tästä hieman tyyntyneenä kysyin häneltä: Ja milloin piti sinun viemän rahat määrättyyn paikkaan? — Juuri tänään, vastasi hän. — Hyvä, vie ne sinne vaan. — Sovittu paikka oli erään männyn juurella ja muuten tarkkaan selitetty. Mies vei rahat mainittuun paikkaan, peitti ne maahan männyn juurelle ja palasi luokseni. Minä piiloittausin lähiseutuville. Kuusi kuolettavaa tuntia sain minä odottaa siinä miehen kanssa. Mutta tiedättekö, hra della Rebbia, että minä olisin varronnut siinä vaikka kolme päivää, jos tarvis olisi vaatinut. Kuuden tunnin kuluttua ilmestyi Bastaccio (= bastialainen),[21] eräs hävytön kiskuri. Hän kumartui korjatakseen rahat, mutta silloin minä laukaisin ja osasin niin hyvin, että hän kaatui täsmälleen niiden kultarahojen päälle, joita hän oli maasta kaivamassa. — Ja nyt korjaa rahasi, tolvana, sanoin talonpojalle, eläkä rohkene toiste epäillä Giocanto Castriconia mistään alhaisesta teosta. Mies poloinen kokosi vavisten 65 frangia ehtimättä edes kuivata niitä. Sitten yritti hän kiittelemään minua, mutta hyvästiksi potkasin minä häntä takapuoleen ja niin pötki hän tiehensä.
— Voi, hyvä pastori, sanoi Brandolaccio, kadehdinpa tuota hyvää pyssyäsi. Sinua kai nauratti makeasti koko juttu?
— Luoti oli sattunut Bastaccion ohimoon, jatkoi ryöväri, ja tapaus muistutti minua Virgilion säkeistä:
— — — Liquefacto tempora plumbo
diffidit, ac multâ porrectum extendit arenâ.
Liquefacto! Uskotteko, hra Orso, että lyijykuula häviää nopeutensa tautta … ilmassa lentäessään? Te, joka olette lukenut balistiikkaa,[22] voinette kai sanoa minulle, onko se totta vai valhetta?
Orsoa miellytti enemmän väitellä tästä fysiikan alalle kuuluvasta kysymyksestä kuin teoloogin teon siveellisestä laadusta. Brandolaccio taas, jota tämä tieteellinen väittely tuskin huvitti, keskeytti heidät huomauttamalla että auringon lasku oli jo käsissä.