— Mitä me enää vartoisimme, huudahti Colomba rajusti. Silpomalla ratsumme rammoiksi he suorastaan manaavat meitä tappeluun… Emmekö me heille vastaisi? Olettekos te miehiä vai?
— Kostoa! huusivat paikalle kertyneet paimenet. Taluttakaamme hevosta pitkin kylää ja tehkäämme hyökkäys Barricinin taloa vastaan.
— Vallan lähellä heidän torniansa on olkikatolla varustettu jyväaitta, sanoi vanha Polo Griffo, silmänräpäyksessä sytytän minä sen tuleen!
Eräs toinen ehdotti, että kyläkirkon kellotapulista noudettaisiin tikapuut sitä varten; kolmas tahtoi, että Barricinin talon ovet lyötäisiin rikki eräällä hirrenpäällä, joka sattui olemaan torilla jotakin rakennustarvetta varten. Keskellä kaikkia näitä hurjia huutoja kuului Colomban ääni kehoittavan uskollisia asemiehiä käymään taloon saadakseen suuren ryypyn anisetteä, ennenkuin kävivät toimeen.
Onnettomuudeksi tai paremminkin onneksi ei hevosraukalle tehty ilkityö näyttänyt tekevän Orsoon sitä vaikutusta, jota Colomba oli odottanut. Tosin ei hän epäillyt, ettei tuo raaka työ ollut hänen vihamiestensä tekoja; erityisesti epäili hän siitä Orlanducciota. Mutta sitä hän ei ottanut uskoaksensa, että tuo nuori mies, jota hän oli lyönyt korvalle, oli katsonut tämän häväistyksen kostetuksi sillä, että viilsi korvan halki hänen hevoseltansa. Päinvastoin lisäsi tämä alhainen ja naurettava kosto hänen ylenkatsettansa Barricineja kohtaan: nyt yhtyi hän prefektin mielipiteeseen, ett'ei tuollaisten herrasmiesten kanssa todellakaan kannattanut antautua kaksintaisteluun.
Niin pian kuin hän voi saada äänensä kuuluville, selitti hän pökertyneille puoluelaisillensa, että heidän oli luovuttava sotaisista aikeistansa, sillä piakkoin saapuvat tuomarit tiesivät parhaiten kostaa hevosen silvotun korvan.
— Isäntä talossa olen minä, lisäsi hän ankarasti, ja vaadin, että minua totellaan. Sen joka täällä vielä puhuu miestapoista tai murhapoltosta, korvennan minä vuorostansa. Ja nyt … satuloikaa harmi, että pääsen matkalle!
— Kuinka? kysyi Colomba vetäen hänet syrjään, te sallitte siis meitä näin loukattavan. Isävainajamme eläessä eivät Barricinit ikinä olisi uskaltaneet noin silpoa elukoitamme.
— Minä lupaan sinulle, että he vielä katuvat tätä. Mutta noiden kurjien rankaiseminen kuuluu santarmeille ja vanginvartijoille, koska he eivät uskalla käydä muiden kimppuun kuin eläinraukkojen. Tuomioistuin saa puolestamme kostaa heille … mutta ellei se sitä tee, niin … sinun ei tarvitse tulla muistuttamaan minua siitä, kenen poika olen…
— Malttia! rukoili Colomba huokaisten.