— Ja minne joudun minä sitten, Brandolaccio? kysyi Orso riutuvalla äänellä.
— Perhana minut vieköön, jos tiedän useampia mahdollisuuksia kuin nämä kaksi: linnaan tahi maquis-metsän kätköön. Mutta della Rebbian suvun jälkeläinen ei löydä tietä linnaan… Metsän peittoon siis, Ors' Anton'!
— Jääkööt hyvästi siis kaikki toiveeni! huudahti haavoitettu surullisesti.
— Toiveenne?… Mitä hittoja!… Oletteko voinut toivoa onnistuvanne paremmin kaksipiippuisella kiväärillä?… Mutta kuinka saamarin lailla voivat he teitä haavoittaa? Nuo veitikat ovat olleet sitkeämpihenkisiä kuin kissat, luulen ma.
— Hehän ensiksi ampuivat, sanoi Orso.
— Aivan oikein, sen unohdin… Piff, piff! Pum, pum! … kaksoislaukaus yhdellä kädellä!… Jos joku tuon paremmin tekee, menen minä hirteen… Ahaa, te olette jo satulassa … mutta vilkaiskaa toki hiukan työnne tuloksia, ennenkuin poistutte. Jättää heidät noin vain, hyvästiä sanomatta, ei ole kohteliasta, Ors' Anton'.
Orso kannusti ratsuansa… Mistään hinnasta ei hän tahtonut nähdä noita onnettomia, joihin hän oli kuoleman nuolen lähettänyt.
— Vartokaas, Ors' Anton', sanoi ryöväri tarttuen hänen ratsunsa suitsiin kiinni, sallitteko minun puhua suoraan? Noiden molempien nuorten miesten kohtalo minua surettaa. Suokaa anteeksi, mutta … molemmat pulskia … voimakkaita … nuoria miehiä!… Orlanduccion kanssa olin sitä paitse useat kerrat metsästänyt… Neljä päivää sitten lahjoitti hän minulle paketin sikaareja… Ja entäs Vincentello, joka aina on niin hyvällä tuulella!… Tietysti olette te vain täyttänyt velvollisuutenne … ja sitä paitse ei noin kaunista kaksoislaukausta tarvitse katua. Mutta minulla ei ole mitään tekemistä teidän kostonne kanssa… Tiedän teidän olleen oikeassa: vihollisestansa tahtoo aina päästä. Mutta olihan Barricinien perhe vanhaa sukua… Ja molemmat kaksoislaukauksella! Se on terhakkaa.
Pitäessään näin hautajaispulietta Barricinien muistoksi, saattoi
Brandolaccio herra Orsoa, Chilinaa ja Bruseo-koiraa kiireellä
Stazzonan maquis-metsää kohti.