— Ja minä annan sinulle, orpana, erään neuvon: että jos te vielä viivyttelette, niin ehtii Gianetto jo palolle ja silloin täytyy olla useampia sinunlaisia uskalikkoja, jos mieli häntä sieltä etsiä.
Ajutantti otti taskustaan hopeakellon, joka maksoi ainakin kolmekymmentä frangia, ja huomatessaan, että pikku Fortunaton silmät säteilivät sitä katsellessa, riiputti hän sitä teräksisten vitjojen nenästä sanoen:
— Sinä veijari tahtoisit kai mielelläsi tämmöisen kellon kaulaasi ja astuskelisit Porto-Vecchion katuja ylpeänä kuin riikinkukko; ja ihmiset kyselisivät sinulta: "paljoko kello on?" ja sinä vastaisit: "katsokaa kelloani".
— Kun minä tulen isoksi, niin antaa enoni korpraali minulle kyllä kellon.
— Antaa kyllä, vaan enosi pojallapa jo on kello … ei sentään niin kaunis kuin tämä… Ja hän on kuitenkin sinua nuorempi.
Poikanen huokasi.
— No, tahdotkos tämän kellon, pikku orpana?
Fortunato näytti syrjäsilmällä kelloa katsellessaan kissalta, jolle tarjotaan kokonainen kananpoika. Tuntien, että häntä vain härnätään, ei se uskalla iskeä siihen kynsiänsä, vaan kääntää tuon tuostakin silmänsä pois päin, ettei houkutus kävisi liian suureksi; kuitenkin nuoleksii se myötäänsä suupieliänsä ja näyttää tahtovan sanoa isännälleen: "teidän leikkinne on liian julmaa!"
Ajutantti Gamba tuntui sentään toden teolla tarjottelevan kelloansa.
Fortunato ei ojentanut kättänsä, vaan sanoi happamesti hymyillen:
— Mitä te minua ilman aikojaan pilkkaatte?[8]