— En, Jumal'avita, pilkkaakaan. Sano vain, missä Gianetto on, niin on kellokin sinun.
Fortunaton huulille ilmestyi epäilyksen hymy ja katsoen mustilla silmillänsä ajutantin silmiin koetti hän niistä lukea, minkä verran hänen sanoihinsa oli luottamista.
— Viekää minulta olkaliput, huudahti ajutantti, jollen anna sinulle kelloa sillä ehdolla! Kumppalini tässä ovat todistajina, enkä minä saata lupaustani rikkoa.
Tätä sanoessaan vei hän kelloa yhä lähemmäksi, kunnes se melkein kosketti pojan kalpeata poskea. Tämän kasvoilla kuvastui selvästi sisällinen sieluntaistelu pyyteen ja vierasvaraisuuden kunnioittamisen välillä. Paljas rinta aaltoili kiihkeästi ja hän näytti olevan tukehtumaisillaan.
Sillä välin heilui ja kääntelihe kello koskettaen toisinaan hänen nenänsä päätä. Vähitellen alkoi vihdoin pojan oikea käsi kohota kelloa kohti: sormen päät jo koskettivat sitä ja pian lepäsi se kokonaan hänen kädessään, vaikka ajutantti yhä piteli sitä vitjojen toisesta päästä… Numerotaulu oli taivaansininen … kuori vasta kiillotettu … päivänpaisteessa se tulena välähteli… Houkutus oli liian suuri.
Fortunatolla nousi jo vasen käsikin ja olkansa yli viittasi hän peukalollaan heinärukoa, jota vastaan hän nojausi. Ajutantti ymmärsi hänet heti kohta. Hän päästi vitjat kädestään ja Fortunato tunsi olevansa kellon ainoa omistaja. Hän hypähti ylös vikkelästi kuin metsäpeura ja poistui kymmenen askeleen päähän heinäru'osta, jota jääkärit heti kävivät penkomaan.
Pian nähtiinkin heinänru'on liikahtelevan: sieltä ilmestyi verissään oleva mies, puukko kädessä; mutta koettaessaan nousta seisoalleen, ei hän hyytyneeltä haavaltaan jaksanutkaan pysyä pystyssä, vaan suistui maahan. Ajutantti syöksi heti hänen kimppuunsa ja väänsi tikarin hänen kädestään. Samassa sidottiin hän lujasti kiinni kaikesta vastustuksesta huolimatta.
Maaten kentällä pitkällään, sidottuna kuin mikäkin lyhde, käänsi
Gianetto päänsä lähestynyttä Fortunatoa kohti.
— Senkin … sikiö! sanoi hän tälle enemmän ylenkatseellisesti kuin vihaisesti.
Poika heitti hänelle saamansa hopearahan takaisin tuntien, ettei hän sitä enää ansainnut; mutta vangittu ei näyttänyt huomaavankaan tätä liikettä. Vallan kylmäverisesti sanoi hän ajutantille: