— Lepään mieluummin mukavasti, sanoi hän.
Pyyntö täytettiin hetikohta; sitten antoi ajutantti lähtömerkin, lausui jäähyvästit Mateolle mitään vastausta tältä saamatta ja niin lähdettiin kiirein askelin nummelle päin.
Kului lähes kymmenen minuuttia ennen kuin Mateo suunsa avasi. Poikanen katseli levotonna vuoroin äitiänsä, vuoroin isäänsä, joka pyssyynsä nojaten tuijotti häneen tuimistuneen vihaisesti.
— Sinä alottelet hyvin, sinä! sanoi Mateo vihdoin tyynellä äänellä, joka kuitenkin väristytti sitä, ken miehen tunsi.
— Isä! huudahti poika lähestyen kyyneleet silmissä ikäänkuin aikoisi hän heittäytyä isänsä jalkojen juureen.
Vaan Mateo ärjäsi hänelle:
— Pois minusta!
Poika pysähtyi ja seisoi nyyhkyttäen liikkumattomana muutamia askeleita isästään.
Giuseppa tuli lähemmäksi. Hän oli huomannut kellon vitjat, joiden pää pisti Fortunaton paidan välistä esille.
— Kuka sinulle tämän kellon antoi? kysyi hän ankarasti.