Poika luki rukouksensa sammuvalla äänellä.
— Oletko lopettanut?
— Voi, isä hyvä, armahtakaa! antakaa anteeksi! En minä koskaan enää semmoista tee! Ja minä rukoilen niin kauvan orpana korpraalia, että hän armahtaa Gianettoa!
Hän puhui vielä, kun Mateo jo oli ladannut pyssynsä ja painoi perän poskelleen lausuen:
— Jumala antakoon sinulle anteeksi!
Poika teki epätoivoisen yrityksen noustakseen ylös isänsä polvia syleilemään; mutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Mateo laukasi ja Fortunato kaatui kuolleena paikalle.
Luomatta silmäystäkään ruumista kohti lähti Mateo talollensa päin hakemaan lapiota haudatakseen poikansa. Tuskin oli hän ehtinyt ottaa muutamia askeleita, kun hän tapasi Giuseppan, joka laukauksesta säikähtyneenä juoksi murhapaikalle.
— Mitä sinä olet tehnyt? huusi hän.
— Oikeutta.
— Ja missä hän on?