Vierelläni oleva vanha sotamieskin huomasi kuun värin.
— Onpa se punainen, sanoi hän; se merkitsee, että tuon kuuluisan varustuksen valloitus on käyvä meille kalliiksi!
Minä olen aina ollut taikauskoinen ja varsinkin tällä hetkellä teki tuo ennustus minuun syvän vaikutuksen. Laskeusin levolle, vaan en saanut unta. Nousin ylös ja kävelin jonkun aikaa katsellen tavatonta tulijuovaa, joka kultasi Cheverinon kylän takaiset kukkulat.
Kun arvelin yön raittiin ja virkistävän ilman tarpeeksi vilvoittaneen veriäni, palasin nuotiolle; kietoutuen huolellisesti päällystakkiini suljin silmäni toivossa, etten avaisi niitä ennen päivän nousua. Mutta uni vain ei tullut. Tahtomattani kävivät ajatukseni surullisiksi. Tuumin itsekseni, ettei minulla noiden kentällä makaavien sadan tuhannen miehen joukossa ollut ainoatakaan ystävää. Jos haavoittuisin, niin joutuisin sairashuoneeseen, missä tietämättömät välskärit minua armotta kohtelisivat. Mieleeni johtui kaikki, mitä olin kirurgisista leikkauksista kuullut. Ankarasti tykytti sydämmeni ja koneellisesti asettelin minä nenäliinan ja lompakon rintani päälle jonkunlaiseksi pantsariksi. Väsymys valtasi minut, nukahdin aina hetkeksi, mutta samassa sai joku surullisempi ajatus suuremman voiman, niin että hytkähtäen heräsin. Väsymys voitti kuitenkin vihdoin ja kun herätysrumpu soi, nukuin minä makeinta untani. Asetuimme rintamaan, aamuhuuto tapahtui ja sitten pantiin aseet takaisin ristikoilleen ja kaikki näytti siltä kuin olisi meillä ollut aikomus viettää päivä aivan levollisesti.
Noin kolmen aikana saapui ajutantti käskyn kanssa. Meidät kutsuttiin uudelleen aseihin, jääkärimme hajoitettiin ympäri kenttää, me seurasimme heitä verkalleen ja kahdenkymmenen minuutin päästä näimme venäläisten etuvartioiden järjestäytyvän ja palaavan varustukseen takaisin.
Eräs tykkipatteri asettui oikealle, toinen vasemmalle meistä, vaan molemmat jotenkin kauvas edellemme. He alkoivat sangen kiivaan tulen vihollista kohti, joka yhtä tuimasti vastasi, ja pian peittyi Cheverinon varustus paksuihin savupilviin.
Rykmenttimme oli melkein suojattuna venäläisten tulelta erään ylängön kautta. Kuulat, joita meitä kohti ei monta tullutkaan (vihollinen kun etupäässä ahdisti tykkiväkeämme), lensivät ylitsemme tai viskasivat meitä vastaan multaa ja pieniä kiviä.
Niin pian kuin käsky marssia eteenpäin oli annettu, katsoi kapteeni minuun niin tutkivasti, että minun täytyi pyyhkäistä pari kertaa nuoria viiksiäni näyttääkseni niin huolettomalta kuin mahdollista. Muuten ei minua pelottanutkaan ja ainoa huoleni oli se, että muut ehkä luulivat minun pelkäävän. Nuo vaarattomat kuulat vaikuttivat nekin siihen, että pysyin sankarillisen kylmäverisenä. Itserakkauteni taas toisti, että todellakin olin vaarassa, koskapa kuitenkin olin patteritulen alla. Tunsin itseni vallan iloiseksi hyvinvoinnistani ja mietiskelin, kuinka hauskaa on kertoa Cheverinon varustuksen valloituksesta rouva B:n salongissa Provencen kadun varrella.
Eversti kulki juuri komppaniamme ohitse virkahtaen minulle: "Kas nyt te saatte jo alkajaisiksenne totuuden tuntea".
Minä hymyilin kuin sotajumala ja pyyhkäsin hialtani pois multaa, jota eräs kolmenkymmenen askeleen päähän pudonnut kanuunan kuula oli heittänyt päälleni.