Rauha häntä huolestutti: sodan aikana oli hän koonnut pienen omaisuuden, jota hän toivoi voivansa lisätä englantilaisten kustannuksella. Välttämättömyys pakotti hänet tarjoamaan palveluksensa rauhallisiin toimiin ja ollen tunnettu päättäväiseksi ja kokeneeksi mieheksi sai hän helposti laivan kuljetettavakseen. Kun orjakauppa kiellettiin ja kun sen harjoittajain täytyi osata välttää ranskalaisten tullimiesten valppautta, mikä muuten ei kovin vaikeaa ollutkaan, mutta sitä paitse — ja se olikin paljo uhkarohkeampaa — pelastautua englantilaisten risteilijäin kynsistä, kävi kapteeni Ledoux tärkeäksi mieheksi ebenpuun kuljettajille.[10]
Eroten huomattavasti useimmista muista merimiehistä, jotka hänen tavallaan ovat kauvan aikaa viettäneet ikäviä päiviä alemmissa viroissa, ei hänellä ollut vähimmässäkään määrässä sitä suurta vastenmielisyyttä uudistuksia kohtaan ja sitä taipumusta vanhoillisuuteen, minkä hänenlaisensa tavallisesti säilyttävät ylempiin arvoihin kohottuaan. Kapteeni Ledoux oli päinvastoin ollut ensimmäinen suosittamaan isännälleen rauta-astioiden käyttöä veden pitoa ja säilytystä varten. Hänen laivallansa olivat käsi- ja jalkaraudat, joita neekerilaivoissa on varastottain, valmistetut uuden järjestelmän mukaan ja ruostumisen välttämiseksi huolellisesti vernissatut. Mutta suurimman kunnioituksen voitti hän orjakauppiaiden keskuudessa teettämällä oman suunnitelmansa mukaan orjakauppaa varten aiotun, nopeakulkuisen, kapean ja sotalaivan pituisen prikin, johon kuitenkin mahtui sangen suuri lukumäärä mustaihoisia. Nimeksi antoi hän sille Toivo. Kapeat ja limitetyt välisillat tahtoi hän ainoastaan kolme jalkaa ja neljä tuumaa korkeiksi väittäen, että tämä tila salli kooltaan ihmismäisten orjain mukavasti istua; ja mitä heidän tarvitsee seisoalleen nousta?
— Siirtomaihin tultuaan, sanoi Ledoux, saavat he seisoa liiaksikin!
Nojaten selkäänsä laivan kupeisiin ja jakautuneina kahteen yhtäsuuntaiseen riviin istuivat mustaihoiset niin, että heidän jalkojensa eteen jäi tyhjää tilaa, joka kaikissa muissa neekerilaivoissa jätetään käytäväksi. Ledoux ymmärsi sijoittaa tällekin välille muita neekereitä, jotka lepäsivät kohtisuoraan toisia vastaan. Näin mahtui hänen laivaansa noin kymmenkunnan neekeriä enemmän kuin muihin tonniluvultaan samankokoisiin. Tarkasti ottaen olisi heitä siihen voinut sijoittaa enemmänkin; mutta täytyyhän olla ihmisellisyyttä ja jättää neekerillekin ainakin viisi jalkaa pitkä ja kaksi leveä tila temmeltääkseen tuon yli kuusi viikkoa kestävän purjehdusmatkan aikana: "Sillä", sanoi Ledoux isännälleen puolustaaksensa tätä vapaamielistä toimenpidettä, "ovathan neekeritkin yhtäkaikki ihmisiä niinkuin valkoihoisetkin".
Toivo lähti Nantesista eräänä perjantaina, kuten taikauskoiset ihmiset myöhemmin huomauttivat. Tarkastajat, jotka tutkivat juurtajaksaen koko prikin eivät huomanneet kuutta suurta rautakirstua täynnä käsi- ja jalkarautoja sekä n.k. rautaisia oikeudentankoja, jotka mistä lienevätkin nimensä saaneet. Ei heitä myöskään kummastuttanut se tavaton veden paljous, millä Toivo oli varustautunut, vaikka se paperiensa mukaan ei aikonut edemmäs kuin Senegaliin vaihtaaksensa puutavaroilla norsunluita. Matka ei tosin ole pitkä, mutta eihän varovaisuuskaan voi haitata. Jos esim. sattuisi tyyni tapaamaan, niin mihinkäs siellä ilman vettä jouduttaisiin?
Toivo lähti siis eräänä perjantaina matkalle kaikin puolin hyvin varustettuna ja kalustettuna, Ledoux olisi ehkä halunnut hiukan lujemmat mastot, mutta niin kauvan kuin hän itse laivaa johti, ei hänellä ollut syytä valittaa. Matka kävi onnellisesti ja nopeasti aina Afrikan rannikolle saakka. Laiva laski ankkuriin (luullakseni) Joalen joella sellaisena hetkenä, jolloin englantilaiset risteilijät eivät olleet vahtimassa tätä osaa rannikosta. Maan välikauppiaat tulivat hetikohta laivalle. Hetki oli mitä suotuisin. Tamango, kuuluisa sotamies ja orjain kauppaaja, oli juuri tuonut rannikolle suuren orjalauman ja hän oli huokea hinnoilleen niinkuin ainakin mies, joka tuntee omaavansa kyvyn ja keinot toimittaa tilaukset nopeasti paikalle, niin pian kuin hänen kauppaesineensä käyvät harvinaisiksi.
Kapteeni Ledoux soudatti itsensä rantaan ja lähti tervehtimään Tamangoa. Hän tapasi tämän kiiruusti kyhätyssä olkikodassa, kahden vaimonsa, muutamien välikauppiaiden ja orjain kuljettajain seurassa. Tamango oli pukeunut juhlapukuun valkoihoisen kapteenin vastaanottoa varten. Hänellä oli yllään vanha, sininen univormutakki, jossa korpraalin nauhat vielä olivat tallella; mutta kummallakin olkapäällä riippui kaksi kultaista olkalippua samasta napista, toinen heiluen edessä, toinen takana. Kun paitaa ei ollut ensinkään ja kun takki oli hieman lyhyt hänen pituiselleen miehelle, näkyi takin valkeiden reunusten ja Guinean liinasta tehtyjen housujen välistä melkoinen kaistale mustaa ihoa, joka oli vallan leveän vyön näköinen. Suuri ratsuväen miekka oli hihnalla sidottu kupeelle ja kädessä oli hänellä kaunis kaksipiippuinen pyssy englantilaista tekoa. Näin puettuna piti afrikalainen sotilas itseänsä hienompana kuin täydellisin pariisilainen tai lontoolainen keikari.
Kapteeni Ledoux katseli häntä jonkun aikaa äänettömänä, sillä välin kuin Tamango, pyörähdelIen kuin vieraan kenraalin edessä marssiva krenatööri, nautti siitä vaikutuksesta, minkä hän luuli valkoihoiseen tekevänsä. Tarkastettuaan häntä tuntijan silmällä kääntyi Ledoux alaluutnanttiinsa sanoen:
— Kas tuosta veitikasta ottaisin minä ainakin kolme tuhatta frangia, jos saisin hänet terveenä ja vahingoittumatta Martiniqueen asti.
Istuttiin ja eräs jalofein kieltä hiukan taitava matruusi toimitti tulkin virkaa. Kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli vaihdettu, toi laivapoika korillisen viinapulloja; juoskenneltiin ja saadakseen Tamangon hyvälle tuulelle lahjoitti kapteeni hänelle kauniin nahkaisen ruutikotelon, jota koristi Napoleonin kohokuva. Kun lahja oli sopivalla kiitollisuudella vastaanotettu, astuttiin kodasta ulos, istuttiin viinapulloineen varjopaikkaan ja Tamango antoi merkin tuoda esille myytävänä olevat orjat.