He tulivatkin pitkässä jonossa, seljät koukussa väsymyksestä ja ahdistuksesta, kantaen kukin kaulassaan yli kuusi jalkaa pitkää hankoa, jonka molemmat sakarat olivat niskassa puukapulalla yhdistetyt. Matkalle lähdettäessä ottaa joku kuljettajista olkapäälleen ensimmäisen orjan hangon varren; tämä tekee samoin hänen jäljessään tulevan hangolle, toinen kantaa kolmannen orjan hankoa j.n.e. Jos on kysymys seisahtumisesta, iskee kulkueen päällysmies hankonsa varren terävän pään maahan ja silloin seisahtuu koko jono. Helppo on ymmärtää, ettei matkalla tarvitse pakoa ajatellakaan, kun kaulassa riippuu kuuden jalan pituinen, raskas tanko.
Jokaisen orjan ohikulkiessa, olipa se sitten mies- tai naispuolinen, kohautti kapteeni olkapäitään pitäen miehiä kurjina, naisia joko liian vanhoina tai nuorina ja valitellen mustaihoisen rodun huononemista.
— Kaikki ränstyy, sanoi hän; vallan toista se ennen oli. Naiset olivat viisi jalkaa kuusi tuumaa pitkiä ja neljä miestä olisi jaksanut aivan hyvin kääntää fregatinkin nostosillan suur-ankkurin nostamista varten.
Yhäti arvostellessaan valikoi hän sentään jo päältä päin mustaihoisista vahvimmat ja kauneimmat. Näistä voi hän maksaa tavallisen hinnan, mutta muista vaati hän suurta alennusta. Tamango taas puolusteli etujaan, kehui tavaroitaan, puhui mustaihoisten vähenemisestä ja orjakaupan vaaroista. Vihdoin lopetti hän vaatien, en tiedä kuinka suurta hintaa orjista, jotka valkoinen kapteeni tahtoi ottaa laivalleen.
Niin pian kuin tulkki oli kääntänyt Tamangon vaatimuksen ranskaksi oli Ledoux vähällä lentää seljälleen hämmästyksestä ja harmista; muristen muutamia hirveitä kiroussanoja nousi hän sitten ylös keskeyttääkseen kaiken kaupanteon tuollaisen hullun miehen kanssa. Mutta Tamango pidätti häntä ja sai suurella vaivalla hänet jälleen istuutumaan. Uusi pullo avattiin ja keskustelu jatkui jälleen. Nyt oli mustaihoisen vuoro pitää valkoisen tarjouksia hulluina ja luonnottomina. Siinä huudettiin, keskusteltiin kauvan ja juotiin mahdottomasti paloviinaa; mutta viina vaikutti vallan eri tavalla näihin molempiin riitapuoliin. Mitä enemmän ranskalainen joi, sen huokeammiksi arvosteli hän uhrinsa; kuta enemmän afrikalainen taas joi, sitä pienemmiksi kävivät hänen vaatimuksensa. Kun korillinen oli tyhjennetty, oltiinkin täten hinnasta selvillä. Huonoja puuvillakankaita, ruutia, tuluksia, kolme tynnyriä viinaa ja viisikymmentä huonosti korjusteltua pyssyä annettiin sadan kuudenkymmenen orjan vaihtohintana. Kauppasopimuksen lopulliseksi päätökseksi löi kapteeni kättä puoleksi humaltuneen mustaihoisen kanssa ja heti sen jälkeen annettiin orjat ranskalaisten matruusein haltuun, jotka taas ehättivät riisumaan heiltä pois puuhangot pannakseen sijaan kaula- ja käsiraudat, vaihdos, joka selvästi osottaa eurooppalaisen sivistyksen etevämmyyttä.
Noin kolmekymmentä orjaa jäi vielä jäljelle: lapsia, vanhuksia ja heikkoja naisia. Laiva oli täysi.
Tietämättä mitä tehdä näillä hylyillä kaupitteli Tamango niitä kapteenille pyytäen pullon viinaa hengeltä. Tarjous oli houkutteleva. Ledoux muisteli, että hän, "Sisiilian verilöylyä" Nantesissa esitettäessä, oli nähnyt melkoisen joukon lihavia ja kookkaita miehiä tunkeutuvan jo vallan täydelle parterille ja löytävän sijaa istuutua — ihmisruumiin joustavuuskyvyn avulla. Hän otti hoikimmat kaksikymmentä orjaa noista kolmestakymmenestä.
Silloin pyysi Tamango jäljelle jääneistä kymmenestä ainoastaan ryypyn viinaa kustakin. Ledoux mietti, etteiväthän lapset maksa ja tarvitse muuta kuin puoli sijaa yleisissä ajovaunuissa. Hän otti siis kolme lasta, vaan selitti sitten, ettei hän huoli enää ainoatakaan mustaihoista. Nähdessään, että hänellä vielä oli seitsemän orjaa ristinään, tempasi Tamango pyssynsä ja tähtäsi lähimmäistä naista: se oli noiden kolmen lapsen äiti.
— Osta, sanoi hän valkoiselle, taikka tapan hänet; pieni ryyppy viinaa tai laukaisen.
— Ja mitä p—lettä luulet sinä minun tuolla tekevän? vastasi Ledoux.