Ledoux kummastui nähdessään hänet ja vielä enemmän kuullessaan hänen vaativan takaisin vaimoansa.
— Mikä on annettu, on annettu, vastasi hän ja käänsi hänelle selkänsä.
Mustaihoinen pysyi yhä vaatimuksessaan tarjoten takaisin osaa tavaroista, jotka hän oli orjain vaihtohintana saanut. Kapteeni vain naureskeli sanoen, että Ayché oli sangen hyvä vaimo, jonka hän tahtoi pitää. Tamango paralta pääsi hillitön itku ja yhtä kimeitä hätähuutoja kuin joltakin kirurgisen leikkauksen alaisena olevalta onnettomalta. Milloin kieri hän kannella huutaen rakasta Aychétansa, milloin taas iski hän päätänsä lankkuja vastaan ikäänkuin aikoisi hän tappaa itsensä. Aina yhtä kovasydämmisenä osotti kapteeni hänelle rantaa merkiksi että hänen oli jo aika lähteä. Vaan Tamango ei hellittänyt. Hän tarjosi jo kultaiset olkalippunsa, pyssynsä ja miekkansakin. Kaikki turhaan.
Väittelyn aikana lausui Toivon luutnantti kapteenille:
— Meiltä kuoli viime yönä kolme orjaa, niin että tilaa meillä on. Miks'emme ottaisi tuota voimakasta veijaria, joka yksinään korvaa ne kolme kuollutta?
Ledoux mietti mielessään, että Tamangosta saisi hyvinkin kolme tuhatta frangia, että tämä hänelle sangen edulliselta näyttävä matka luultavasti olisi hänen viimeinen retkensä ja että hän, kerran varoihin päästyään ja orjakaupasta luovuttuaan, välittäisi viisi siitä oliko hän Guinean rannikolla hyvässä tai huonossa maineessa. Rantamaat olivat sitä paitse autioita ja afrikalainen sotilas siis täydellisesti hänen vallassaan. Kysymys oli ainoastaan siitä, miten saada häneltä aseet riisutuksi, sillä vaarallista olisi käydä hänen kimppuunsa niin kauvan kuin hänellä vielä oli ne käytettävänään. Ledoux pyysi saada nähdä hänen pyssyänsä ikäänkuin tutkiakseen oliko se kauniin Aychén arvoinen. Hanoja koetellessaan karisti hän ruudin pois sytyttimestä. Luutnantti taas tutkisteli sillä aikaa miekkaa ja kun Tamango näin joutui aseettomaksi, hyökkäsi kaksi vahvaa matruusia hänen kimppuunsa, heitti hänet seljälleen ja alkoi köytellä häntä. Mustaihoinen puolustihe sankarillisesti. Ensimmäisestä hämmästyksestään toinnuttuansa ja huonosta asemastaan huolimatta taisteli hän kauvan aikaa noita kahta matruusia vastaan. Tavattoman voimansa avulla pääsi hän jo seisoalleenkin. Muutamalla nyrkiniskulla löi hän maahan sen, joka häntä kaulasta kuristi, toiselle jäi käsiin vain riekale hänen takistaan ja kuin riivattu hyökkäsi hän luutnantin päälle temmatakseen tältä miekkansa. Vaan tämäpä löikin hänelle päähän pitkän, vaikk'ei juuri syvän haavan, niin että Tamango uudelleen tuupertui. Samalla sidottiin hänen jalkansa ja kätensä lujasti kiinni. Puolustautuessaan kiljui hän kuin vimmattu ja kiemurteli kuin merikala verkossa; vaan nähtyään kaiken vastustuksen turhaksi sulki hän silmänsä eikä jäsentään järkähyttänyt. Ainoastaan kiivas ja voimakas hengitys osotti hänen vielä elävän.
— Saakeli! huusi kapteeni Ledoux, hänen myömänsä mustaihoiset tulevat nauramaan makeaa naurua nähdessään hänetkin vuorostaan orjana. Sitenpähän huomaavat, että kaitselmus on olemassa.
Sillä välin vuoti Tamango parka tulvanaan verta. Sama laupias tulkki, joka eilen illalla oli pelastanut kuusi orjaa kuolemasta, lähestyi häntä, sitoi hänen haavansa ja lausui hänelle muutamia lohdutuksen sanoja. En tiedä, mitä hän lienee sanonutkin, mutta mustaihoinen pysyi liikkumattomana kuin ruumis. Kahden matruusin täytyi kantaa hänet kuin käärön välikannelle, missä hänelle jo oli paikka määrätty. Parina vuorokautena ei hän juonut eikä syönyt mitään; tuskinpa nähtiin hänen avaavan silmiänsäkään. Hänen nykyiset vankilakumppalinsa ja entiset vankinsa katselivat tyhmänsekaisella hämmästyksellä hänen ilmestymistänsä heidän joukkoonsa. Ja niin suuri oli heissä hänen synnyttämä pelkonsa vieläkin, ettei yksikään heistä uskaltanut ilkkua sen henkilön onnettomuudesta, joka oli syypää heidän kurjuuteensa.
Myötäisen maatuulen puhaltaessa poistui laiva nopeasti Afrikan rannikolta. Ollen jo levollinen englantilaisten risteilijöiden suhteen mietiskeli kapteeni vain suuria voittojansa siirtomaissa, joita kohti kuljettiin. Hänen ebenpuunsa säilyi suuremmitta vaurioitta. Ei minkäänlaisia tarttuvia tautia. Ainoastaan kaksitoista heikointa neekeriä oli kuollut kuumuudesta: se ei mitään merkinnyt. Että hänen ihmislastinsa kärsisi mahdollisimman vähän matkan vaivoista, piti hän huolen siitä, että orjat saivat nousta kannelle joka päivä. Kolmessa eri osastossa nousivat nämä onnettomat tunnin ajaksi ylös kokoamaan vuorokautisen ilmavarastonsa. Osa miehistöä vartioi heitä täysissä aseissa kapinaa peljäten; sitä paitse ei heiltä koskaan riisuttu pois kaikkia rautoja. Joskus ilahdutti heitä joku viulunsoittoa taitava matruusi konsertillakin. Omituista oli silloin nähdä kaikkien mustaihoisten kasvojen kääntyvän soittajaan päin, kadottavan vähitellen tuhmannäköisen, epätoivoisen ilmeensä, nauravan leveästi ja liikuttelevan käsiään mikäli raudat sallivat.
Liike on välttämätön terveydelle. Eräs kapteeni Ledoux'n käytännöllisiä terveyssääntöjä olikin tanssittaa usein orjiansa niinkuin hevosiakin pitkällä laivamatkalla paikoillaan hyppyytetään.