— Ja mikäs se valkea olento, se Jumbo-Emo sitten oli, kysyi kapteeni.
— Niin, se oli vain suureen valkeaan vaatteeseen kääriytynyt ilveilijä, jolla pään sijasta oli tyhjäksi kaivettu kurbitsi ja häntänä palava kynttilä pitkän seipään nenässä. Sen kummempaa ei se ollut, mutta mustaihoisten petkuttamiseen ei suurta viisautta tarvitakaan. Kuitenkin ja kaikitenkin on Jumbo-Emo hyvä keksintö ja minä näkisin kernaasti, että vaimonikin sitä uskoisi.
— Mitä minun vaimooni tulee, sanoi Ledoux, niin ei hän tosin pelkää Jumbo-Emoa, mutta sitä enemmän Patukka-Paavoa; sitä paitse tietää hän hyvin kyllä, miten minä häntä kohtelisin, jos hän jonkun tepposen tekisi. Me Ledoux't emme ole kovin pitkämielisiä, ja vaikka minulla ei olekaan kuin yksi käsi, niin voin minä sillä vielä vaimoisen ihmisen vallan hyvin hoidella. Tuolle veijarillenne, joka uhkailee Jumbo-Emolla, voitte sanoa, että hän pysyy siivolla eikä säikyttele tätä pikku eukkosta tässä, taikka kuoritan minä hänen selkänsä siksi hyvin, että hänen musta nahkansa paistaa punaiselta kuin raaka pihvipaisti.
Näin sanoen meni kapteeni suojaansa, kutsutti sinne Aychén ja koetti lohdutella häntä: mutta kaunista neekeritärtä ei hän voinut lohduttaa hyväilyillä eikä lyönneilläkään, menettäähän ihminen näet vihdoin kärsivällisyytensäkin; kyyneleet oikein virtasivat hänen silmistänsä. Kapteeni nousi pahantuulisena kannelle ja haukkui vahtiupseeria manööveristä, jonka tämä sillä hetkellä sattui komentamaan.
Yöllä kun melkein koko miehistö nukkui sikeää unta, kuulivat vahtimiehet ensin välikannelta vakavan juhlallista ja surullista laulua ja sitten naisen kirkaisevan hirmuisen kimeästi. Heti sen jälkeen kaikuivat yli koko laivan Ledoux'n kovaääniset kiroukset ja uhkailut sekä hänen kauhean piiskansa läiskeet. Hetken kuluttua oli kaikki jälleen vallan hiljaista. Seuraavana päivänä ilmestyi Tamango kannelle kasvot piestyinä, mutta yhtä ylpeän ja päättäväisen näköisenä kuin ennenkin.
Niin pian kuin Ayché huomasi hänet istuessaan peräkannella kapteenin vieressä, juoksi hän kiiruusti Tamangon luo, polvistui hänen edessään ja sanoi hänelle epätoivoisen vapisevalla äänellä:
— Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi, Tamango!
Tamango katsoi häneen tarkasti hetkisen ja huomattuaan, että tulkki oli kaukana, sanoi:
— Viila!
Ja paneutuen pitkälleen etukannelle käänsi hän Aychélle selkänsä. Kapteeni tätä sitten ankarasti torui ja antoipa vielä muutamia korvapuustejakin kieltäen häntä vaihtamasta sanaakaan entisen miehensä kanssa. Mutta heidän vaihtamiensa lyhyiden sanojen merkitystä ei hän ensinkään aavistanut eikä sitä sen koommin tiedustellutkaan.