Istuen muiden orjain kanssa vankina yllytteli Tamango heitä sillä välin yöt ja päivät tekemään rohkean yrityksen vapautensa takaisin voittamiseksi. Hän puhui heille valkoisten vähälukuisuudesta ja huomautti heille vartijoiden yhä kasvavaa huolimattomutta; tarkemmin selittelemättä vakuutti hän sitten heille voivansa saattaa heidät takaisin kotimaahansa, kehui tietojansa salaperäisissä tieteissä, joita mustaihoiset ovat niin valmiit uskomaan, ja uhkaili paholaisen kostolla niitä, jotka kieltäytyvät auttamasta häntä tässä yrityksessään. Puheessaan käytti hän ainoastaan peulein murretta, jota useimmat orjista osasivat, vaan jota tulkki ei ensinkään ymmärtänyt. Puhujan maine sekä se seikka, että orjat olivat tottuneet häntä pelkäämään ja tottelemaan, lisäsivät ihmeellisesti hänen puheidensa vaikutusta ja mustaihoiset kiirehtivät häntä vain määräämään päivän vapautumista varten jo paljo ennen kuin hän itse luulikaan voivansa toteuttaa aikomuksensa. Hän vastasi liittolaisille ylimalkaisesti, ettei aika vielä ollut tullut ja ettei paholainen, joka hänelle unessa ilmestyi, ollut sitä vielä hänelle ilmoittanut, vaan että heidän piti pysytteleimään valmiina ensimmäiselle merkille. Sillä välin ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta tehdäksensä kokeita vartijain valppauden suhteen. Jättäen pyssynsä laivansivua vastaan nojalleen huvittelihe eräs matruusi kerran katselemalla, kuinka joukko lentokaloja seurasi laivan mukana; Tamango otti pyssyn ja oli sillä tekevinään samoja liikkeitä, joita hän oli nähnyt matruusein harjoituksissa tekevän. Hetkisen kuluttua otettiin häneltä pyssy pois, mutta hän oli sentään huomannut voivansa koskettaa aseita ilman että se herätti epäluuloa; ja kun aika tuli niitä käyttää, niin pitipä sen olla uskalikon miehen, joka tahtoi riistää pyssyn hänen käsistään.
Eräänä päivänä heitti Ayché hänelle erään leivoksen (biscuit) tehden samalla merkin, jonka ainoastaan hän ymmärsi. Leivoksessa oli pieni viila: tästä aseesta riippui koko heidän salaliittonsa onnistuminen. Tamango kavahti näyttämästä viilaa kumppaneilleen; vaan kun yö tuli, alkoi hän mutista käsittämättömiä sanoja tehden samalla omituisia liikkeitä. Vähitellen kiihtyi hän niin, että jo huudahtelikin. Kuullessa hänen vaihtelevaa äänen painoansa olisi luullut hänen puhelevan vilkkaasti jonkun näkymättömän henkilön kanssa. Kaikki orjat vapisivat ollen varmoina siitä, että paholainen oli tällä hetkellä heidän keskessään. Tamango lopetti näytelmänsä riemunhuudahduksella.
— Toverit, huudahti hän, henki, jonka kanssa minä olen tehnyt liiton, antoi minulle vihdoinkin sen, mitä oli luvannut: minulla on nyt kädessäni meidän vapautuksemme ehto. Nyt ette te tarvitse muuta kuin hiukan rohkeutta voidaksenne voittaa vapautenne.
Hän antoi naapureiden tunnustella viilaa ja hänen yksinkertainen petoksensa kävi noiden vielä yksinkertaisempien ihmisten keskuudessa täytenä totena.
Pitkän odotuksen perästä koitti sitten koston ja vapauden päivä. Juhlallisen valan kautta liittoutuneet olivat tehneet suunnitelmansa tarkan miettimisen jälkeen. Rohkeimpain piti Tamangon johdolla vuorollaan kannelle noustua riistää vartijoilta heidän aseensa; toisten taas kiiruhtaa kapteenin suojaan noutamaan siellä löytyvät pyssyt. Niiden, jotka olivat ehtineet viilata rautansa poikki; piti alkaa kapina; mutta monien öiden uutterasta työstä huolimatta eivät useimmat orjat vielä voineet ottaa tehokkaammin osaa toimintaan. Kolme mustaihoista olikin saanut tehtäväkseen tappaa miehen, joka kantoi taskussaan rautojen avaimia, ja rientää heti kohta vapauttamaan tovereitansa.
Sinä päivänä oli kapteeni Ledoux mainiolla tuulella; vastoin tavallisuutta armahti hän erästä laivapoikaa, joka olisi ansainnut selkäänsä. Hän kiitteli vahtiupseeria tämän komentamasta manööveristä, selitti olevansa tyytyväinen miehistöön ja ilmoitti heille, että Martiniquessä, jonne kohdakkoin saavutaan, saa joka mies lahjapalkkion. Näihin mieluisiin ajatuksiin vaipuneina mietiskelivät kaikki matruusit jo miten lahjapalkkionsa käyttäisivät. He miettivät mielessään vain viinaa ja Martiniquen värisiä naisia, kun Tamango ja muut liittolaiset tuotiin kannelle.
Rautansa olivat he viilanneet sillä tavoin, ettei niitä voitu huomata viallisiksi, vaan että ne kuitenkin voi pienimmälläkin ponnistuksella katkaista. Sitä paitse osasivat he niitä helistellä niin hyvin, että sitä kuullessa olisi luullut heillä tänään olevan kaksinkertaiset raudat. Nieltyänsä jonkun aikaa raitista ilmaa ottivat he kaikki toisiansa kädestä kiinni ja alkoivat tanssia, sillä välin kuin Tamango aloitti heimonsa sotalaulun,[11] jota hänen oli ollut tapana laulaa ennen muinoin sotaan suoriutuessa. Kun tanssi oli kestänyt jonkun aikaa, heittäysi Tamango ikäänkuin väsymyksestä voipuneena pitkälleen erään matruusin jalkoihin, joka huolettomana nojausi laivan käsipuita vastaan; kaikki muutkin salaliittolaiset tekivät samoin, niin että kutakin matruusia näin ympäröi joukko mustaihoisia.
Katkaistuaan rautansa kaikessa hiljaisuudessa päästää Tamango yht'äkkiä voimakkaan huudon, joka on aiottu sotamerkiksi, vetäsee vierellään olevan matruusin jaloista pitkälleen ja, laskien jalkansa hänen vatsalleen, riistää häneltä pyssyn, jolla heti tappaa vahtiupseerin. Samaan aikaan hyökkäävät toiset muidenkin vartiomatruusien kimppuun, riistävät heiltä aseet pois ja lyövät heidät kuoliaiksi. Kaikkialta kaikuu yhteinen sotahuuto. Vahtimestari, jolla oli rautojen avaimet, kaatuu ensimmäisinä. Kokonainen lauma mustaihoisia täyttää hetikohta laivankannen. Jotka eivät löydä muita aseita tempaavat käsipuita tai laivaveneen airoja. Pian on eurooppalainen miehistö mennyttä kalua. Muutamat matruusit asettuvat kuitenkin puolustusasemaan peräkannelle, mutta heiltä puuttuu aseita ja päättäväisyyttä. Ledoux oli vielä hengissä eikä ollut menettänyt vähintäkään rohkeudestaan. Huomaten, että Tamango oli salaliiton johtaja, toivoi hän voivansa helposti suoriutua hänen rikosveljistään, kunhan vain saisi hänet itsensä hengiltä. Hän astui sapeli kädessä Tamangoa vastaan kutsuen häntä äänekkäillä huudoilla. Paikalla hyökkäsi tämäkin häntä kohti. Pitäen pyssyänsä kiinni piipunsuusta käytti hän sitä kuin nuijaa. Molemmat päälliköt tapasivat toisensa sillä kapealla käyntisillalla, joka vie etukannelta peräkannelle. Tamango löi ensiksi. Keveällä ruumiinliikkeellä sai valkoinen iskun vältetyksi. Sattuen kovasti siltapalkkeihin lensi pyssynperä kappaleiksi ja iskun voimasta luiskahti itse pyssykin Tamangon käsistä. Näin jäi hän aseettomaksi ja pirullinen mielihyvän hymyily huulilla kohotti Ledoux käsivartensa lävistääkseen hänet. Mutta Tamango oli yhtä vikkelä kuin pantterit hänen syntymämaassaan. Hän heittäysi suoraan vastustajansa syliin ja tarttui siihen käteen, jolla tämä piti sapeliansa. Toinen koettaa repiä irti käsivarttansa, toinen taas sitä pidättää. Tässä raivoisassa ottelussa kaatuvat molemmat, mutta attikalainen jää alle. Menettämättä rohkeuttaan likisti Tamango vastustajaansa koko voimallaan lähemmäksi ja purasi häntä kaulaan niin kovasti, että veri syöksähti kuin jalopeuran hampaan jäljeltä. Sapeli putosi silloin kapteenin heikenneestä kädestä. Sen sieppasi Tamango ja verissä suin ylös kavuten päästi hän riemunhuudon lävistäessään useimmilla pistoilla jo puolikuolleen vihollisensa.
Voitosta ei ollut enää epäilemistä. Muutamat jälelle jääneet matruusit koettivat rukoilla armoa kapinallisilta, mutta ilman sääliä tapettiin kaikki, yksin tulkkikin, joka ei ollut heille koskaan mitään pahaa tehnyt. Luutnantti kuoli kunnialla. Hän oli vetäynyt taammaksi erään pienen kanuunan luo, jota voi käännellä navan ympäri ja joka ladataan räjähdysaineilla.
Vasemmalla kädellään ohjasi hän kanuunaa ja puolustihe oikeassa kädessään olevalla sapelilla niin kauvan, että hänen ympärilleen kertyi joukko mustaihoisia. Painamalla kanuunan hanaa ampui hän sitten tuohon pakattuun laumaan leveän, kuolleilla ja kuolevilla täytetyn tien. Muutama silmänräpäys sen jälkeen hakattiin hän kappaleiksi.