Kun viimeisen valkoihoisen ruumis silvottuna ja palasiksi leikeltynä oli heitetty mereen, alkoivat mustaihoiset kostoonsa kyllästyneinä katsella ylös laivan purjeihin, jotka raittiin tuulen pullistamina vieläkin näyttivät tottelevan heidän entisiä sortajiansa ja saadusta voitosta huolimatta kuljettavan voittajia kohti orjuuden maata.
— Mitään ei siis ole saavutettu, ajattelivat he surullisina; ja tokkohan tuo valkoisten suuri jumala tahtonee viedä meitä takaisin kotimaahamme, meitä, jotka olemme hänen miestensä verta vuodattaneet?
Muutamat väittivät Tamangon osaavan ohjata laivaa. Suurella melulla huudettiin Tamangoa esille.
Hänpä ei huolinut kiirehtiä tuloansa. Vihdoin löydettiin hänet peräkajutasta, missä hän seisoi hajamielisen näköisenä toinen käsi nojautuneena kapteenin veriseen sapeliin, toinen ojennettuna vaimollensa Aychélle, joka suuteli sitä polvistuen hänen edessään. Voiton riemu ei jaksanut vähentää synkkää levottomuutta, joka ilmeni koko hänen olennossaan. Ollen muita viisaampi oivalsi hän paremmin aseman vaikeuden.
Kannelle vihdoin ilmestyessään teeskentelihe hän tyyneksi, vaikk'ei sitä suinkaan ollut. Sadan sekavan äänen vaatiessa häntä kääntämään laivan suuntaa lähestyi hän verkkasin askelin ruoria ikään kuin olisi hän tahtonut viivyttää hiukan sitä hetkeä, joka hänelle itselleen ja muille oli ratkaiseva hänen mahtinsa suuruuden.
Koko laivassa ei ollut ainoatakaan mustaihoista, niin tuhmia kuin he olivatkin, jolta olisi jäänyt huomaamatta erään pyörän ja sen eteen asetetun laatikon vaikutus laivan liikkeihin; mutta tässä koneistossa oli heille kuitenkin suuri salaisuus. Tamango tutki kauvan aikaa kompassia liikutellen huuliansa aivan kuin olisi hän tavaillut niitä sanoja, jotka hän näki siihen piirretyksi; sitten nosti hän kätensä otsalleen ja tekeytyi miettiväiseksi kuin ainakin mies, joka päässänsä laskee jotakin. Mustaihoiset seisoivat kaikki suut ammollaan ja silmät sepposen seljällään hänen ympärillään, ja seurasivat jännityksellä hänen pienintäkin liikettänsä. Sillä pelon ja luottamuksen sekaisella päättäväisyydellä, minkä tietämättömyys tuottaa, teki hän vihdoin voimakkaan liikkeen ruoripyörällä.
Niinkuin jalo ratsu ymmärtämättömän ratsastajan kannustaessa hypähtää takajaloilleen kohosi tuo kaunis priki tästä tavattomasta manööveristä aallon harjalle. Olisi voinut sanoa, että se harmistuneena tahtoi hukuttautua tietämättömän perämiehensä kanssa. Kun purjeiden aseman ja ruorin välistä välttämätöntä suhdetta oli äkkiä loukattu, kallistui laiva sitten sellaisella voimalla, että luuli sen tuossa paikassa kumoon menevän. Pitkät raakapuut jo merta viilsivät. Useampia henkilöitä kaatui ja muutamia vierähti mereen. Pian nousi laiva sentään uudelleen ylpeästi lainetta kohti ikään kuin olisi se vielä kerran tahtonut taistella perikatoansa vastaan. Mutta tuuli puhalsi kaksinkertaisella voimalla ja yht'äkkiä katkesivat hirvittävällä räiskeellä molemmat mastot muutamia jalkoja komentosillan yläpuolelta ja peittivät koko kannen säpäleillä ja raskaalla touviverkolla.
Säikähtyneinä ja kauhusta kirkuen pakenivat neekerit kannen alle; vaan kun tuuli ei enää löytänyt mitään vastustusta, nousi laivakin pian tasapainoon keinuen verkalleen aaltojen mukana. Rohkeimmat mustaihoiset nousivat sitten jälleen kannelle ja puhdistivat sen paksusta lastukosta. Tamango pysyi liikkumatonna, nojaten kyynärpäänsä kompassia vastaan ja peittäen kasvonsa koukistetun käsivartensa suojaan. Ayché seisoi hänen vieressänsä uskaltamatta kuitenkaan häntä puhutella. Vähitellen alkoivat mustaihoiset jo lähennellä ja rupesi kuulumaan nurinaa, joka ennen pitkää kiihkeni todelliseksi moitteiden ja haukkumasanojen myrskyksi.
— Sinä kavala petturi! huusivat he, sinä se olet syypää kaikkeen meidän kurjuuteemme, sinähän se möit meidät valkoisille ja kiihoitit meitä kapinoimaan heitä vastaan. Sitten sinä kehuit tietojasi ja lupasit viedä meidät takaisin kotimaahamme. Me hullut uskoimme sinua ja nyt olemme vähällä hukkua kaikki, kun sinä olet suututtanut valkoisten jumalan.
Tamango kohotti taas ylpeästi päänsä ja hänen ympärilleen kertyneet mustaihoiset peräytyivät säikähtyneinä. Sitten otti hän kaksi pyssyä, viittasi vaimoaan seuraamaan häntä, astui edessään aukeavan joukon läpi ja suuntasi tiensä laivan kokkapuolelle. Sinne rakensi hän itselleen tyhjistä tynnyreistä ja palkeista jonkunlaisen suojuksen ja istahti keskelle tätä aitaustansa, josta hänen molempien pyssyjensä pistimet uhkaavina pistivät esiin. Rauhaan hänet jätettiinkin. Kapinallisista muutamat itkivät, toiset kutsuivat, kädet taivasta kohti ojennettuina, omia ja valkoisten jumalia avuksensa; tässä oli joukko polvillaan kompassin edessä, jonka alituinen häilyminen oli yleisen ihmettelyn esineenä ja jota he rukoilivat saattamaan heidät maahansa takaisin, tuolla taas viruivat toiset kannella synkkinä ja alakuloisina. Ajatelkaa vielä näiden epätoivoisten keskelle kauhistuksesta ulvovia naisia ja lapsia, sekä parikymmentä haavoitettua anoen hoitoa ja apua, jota kukaan ei ajatellutkaan heille antaa.