Äkkiä ilmestyi eräs neekeri loistavin kasvoin kannelle. Hän ilmoittaa löytäneensä valkoisten viinasäiliön; hänen ilonsa ja olentonsa todistavatkin kylläksi, että hän on jo sitä maistellut. Hetkeksi haihduttaa tämä uutinen onnettomain vaikerrukset. Kaikki kiiruhtavat varastohuoneeseen ja juovat itsensä humalaan. Puoli tuntia sen jälkeen nähtiin heidän hyppelevän ja nauravan kannella ja antautuvan raa'imman juopumuksen kaikkiin hurjuuksiin. Haavoitettujen voihkeet säestävät heidän tanssejansa ja laulujansa. Näin kuluu jäännös päivästä ja yö kokonaan.
Aamulla herätessä on uusi epätoivo edessä. Yön aikana on suuri joukko haavoitettuja kuollut. Laiva kellui ruumiiden keskellä. Meri oli myrskyisä ja taivas synkkä. Neuvoteltiin. Muutamat, jotka osasivat loitsuja, vaikk'eivät Tamangon edessä olleet uskaltaneet hiiskahtaakaan taidostaan, tarjosivat palvelustaan. Koeteltiin useampia voimakkaita loitsuja. Jokaisen tehottoman yrityksen jälkeen alakuloisuus vaan lisääntyi. Vihdoin alettiin taas puhua Tamangosta, joka ei ollut vieläkään suojuksensa ulkopuolelle tullut. Hän se sittenkin oli viisain heistä ja ainoastaan hän voi pelastaa heidät siitä hirveästä asemasta, mihin hän oli heidät saattanut. Eräs vanhus lähestyi häntä rauhan ehdotusten tekijänä. Häntä pyydettiin antamaan neuvonsa; mutta taipumattomana kuin Coriolanus pysyi Tamango kuurona heidän rukouksilleen. Yön aikana oli hän epätoivon vallitessa koonnut itselleen varaston korppuja ja palvattua lihaa. Hän näytti päättäneen elää muista erillään siellä, mihin oli vetäynyt.
Viinaa oli vielä jäljellä. Ainakin saa sillä unohtumaan myrskyn ja orjuuden ja lähestyvän kuoleman. Sitten nukutaan, nähdään unta Afrikasta, kumipuumetsistä, oljilla katetuista kodista ja apinanleipäpuista, joiden varjot peittävät koko kyläkunnan. Edellisen päivän juopottelu uudistuu. Siten kuuluu useampia päiviä. Vaikeroida, itkeä ja repiä hivuksiansa, sitten humaltua ja nukkua, siinä heidän elämänsä. Monta kuoli pelkästä ylenjuomisesta; muutamat heittäysivät mereen tai pistivät itsensä kuoliaiksi.
Eräänä aamuna astui Tamango ulos varustuksestaan ja tuli aina katkenneen suurmaston luokse.
— Orjat, sanoi hän, Henki on minulle unessa ilmestynyt ja osottanut keinot, miten pelastaa teidät ja viedä takaisin maahanne. Teidän kiittämättömyytenne ansaitsisi sen, että jättäisin teidät kohtalonne alaisiksi; mutta minä säälin noita voivottavia vaimoja ja lapsia. Minä annan teille anteeksi: kuunnelkaa minua.
Kaikki mustaihoiset loivat kunnioituksella katseensa alas ja kertyivät hänen ympärillensä.
— Ainoastaan valkoiset, jatkoi Tamango, tietävät ne tenhosanat, joiden avulla he voivat liikutella näitä suuria puutaloja; vaan me osaamme mielemme mukaan ohjata noita keveitä venheitä, jotka muistuttavat oman maamme pursia.
Hän viittasi sluuppia ja muita piikin venosia.
— Täyttäkäämme ne ruoka-aineilla, laskeutukaamme niihin ja soutakaamme tuulen mukaan; minun ja teidän jumalanne on antava sen puhaltaa kotimaatamme kohti.
Häntä uskottiin. Hullumpaa ehdotusta ei kuitenkaan ole koskaan tehty. Ymmärtämättä kompassin käyttöä ei heillä vallan oudoilla ulapoilla ollut muuta kuin tietymättömät seikkailut edessä, Tamangon käsityksen ja mielikuvituksen mukaan tarvitsi vain soutaa suoraan eteenpäin, niin tulisi sieltä vihdoin mustaihoisten maa vastaan, sillä mustaihoiset asuvat maalla ja valkoiset elävät laivoillaan. Niin oli hän kuullut äitinsä sanovan. Pian oli kaikki valmiina lähtöön; mutta ainoastaan sluuppi ja yksi kanootti oli kelvollisessa käyttötilassa. Niihin eivät nuo lähes kahdeksankymmentä vielä elossa olevaa neekeriä mahtuneet. Haavoitetut ja sairaat täytyi jättää oman onnensa nojaan. Useimmat heistä pyysivät vain, että heidät lopetettaisiin ennen lähtöä.