Seuraavana päivänä oli Gabrielle yhtä iloinen kuin tavallisesti; olisi luullut hänen unohtaneen koko eilisen salaisuuden. Roger taas kävi umpimieliseksi, omituiseksi ja äreäksi. Tuskin liikkui hän ulos huoneestaan, vältteli ystäviänsä eikä usein päiväkausiin virkkanut lemmitylleen luotuista sanaa. Pidin hänen surullisuuttansa kunnioitettavan, vaan liiallisen tunteellisuuden tuotteena ja koetin usein lohdutella häntä; vaan hän lähetti minut hiiteen ja tekeysi vallan välinpitämättömäksi onnetonta vastapelaajaansa kohtaan. Eräänä päivänä hän vielä sadatteli pahanpäiväisesti hollantilaista kansakuntaa väittäen, ettei koko Hollannissa ollut ainoatakaan rehellistä ihmistä. Sillä välin hän kuitenkin koetti salassa hankkia tietoja hollantilaisen luutnantin sukulaisista; mutta niistä ei kukaan voinut hänelle tietoja antaa.
Kuusi viikkoa tämän onnettoman arpapelin jälkeen, löysi Roger Gabriellen luota kirjeen, jossa eräs kilpailija näytti kiittelevän tätä muutamista suosionosotuksista. Gabrielle oli niin peräti huolimaton ja kysymyksessä olevan kirjeenkin oli hän jättänyt kammarinsa uuninreunustalle. En tiedä oliko hän ollut uskoton, vaan niin Roger ainakin luuli ja vimmastui kamalasti. Tämä rakkaus ja hitunen ylpeyttä olivat ainoat tunteet, jotka häntä enää elämään kiinnittivät, ja voimakkaampaa näistä oli nyt niin jyrkästi loukattu. Hän sätti vimmoissansa ylpeää näyttelijätärtä enkä ymmärrä kuinka hän jaksoi hillitä rajua luonnettaan niinkin paljon, ettei hän suorastaan käynyt tähän käsiksi.
— Epäilemättä on se huijari antanut sinulle paljo rahaa, sanoi hän. Sillä muuta sinä et rakasta ja antautuisit kurjimmalle matruusille, jos hänellä vain olisi, millä maksaa.
— Mahdollista, vastasi näyttelijätär kylmästi. Voisin kyllä ehkä rakastaa matruusiakin rahaa vastaan … vaan en minä häneltä sentään varastaisi.
Roger päästi raivoisan parahduksen. Vavisten tempasi hän jo tikarinsa tupesta ja katseli hurjistunein silmin Gabrielleä. Ponnistaen kaikki voimansa hillitsi hän kuitenkin itsensä, viskasi aseen Gabrielien jalkoihin ja pakeni pois huoneesta, ettei joutuisi intohimonsa valtaan.
Samana iltana kuljin minä sangen myöhään hänen asuntonsa ohi ja nähdessäni sieltä tulta astuin minä sisään lainatakseni häneltä erään kirjan. Tapasin hänet suurissa kirjoituspuuhissa. Tuloni ei häntä ensinkään häirinnyt ja tuskin näytti hän läsnäoloani huomaavankaan. Istahdin hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja tarkastelin hänen kasvonpiirteitänsä; ne olivat niin muuttuneet, että jonkun muun kuin minun olisi ollut vaikea tuntea häntä. Äkkiä huomasin pöydällä erään minulle osotetun suljetun kirjeen. Hetikohta sen avasin. Roger ilmoitti siinä minulle aikovansa lopettaa itsensä ja uskoi minulle muutamia toimituksia. Kirjettä lukiessani kirjoitteli hän edelleen huolimatta peitellä minulta kirjoitustansa: hän lausui siinä jäähyvästinsä Gabriellelle… Voitte kuvitella kummastukseni ja mitä minä tuosta päätöksestä hämmästyneenä hänelle sanoin.
— Mitä? sinäkö aiot lopettaa itsesi, sinä, joka olet niin onnellinen?
— Hyvä ystävä, virkahti hän sulkien kirjettänsä, sinä et tiedä mitään, sinä et tunne minua myöskään; minä olen konna ja niin halveksittava olento, että ilotyttökin uskaltaa minua herjata. Ja minä tunnen kurjuuteni niin hyvin, ettei minulla ole voimia edes lyödä häntä.
Sitten kertoi hän minulle koko jutun arpapelistä ja kaiken sen, minkä te jo tiedätte. Kuunnellessani häntä tulin ainakin yhtä liikutetuksi kuin hänkin. En tiennyt, mitä sanoa hänelle; kyyneleet silmissä puristin hänen kättänsä, mutta puhua en voinut. Vihdoin juolahti mieleeni huomauttaa hänelle, ettei hänen suinkaan tarvinnut pitää itseänsä tahallisesti syypäänä hollantilaisen kohtaloon, sillä eihän hän … väärällä pelillä … ollut voittanut häneltä kuin nuo viisikolmatta napoleonia.
— Niin! huudahti hän katkeralla ivalla, minä olen siis vain pikku varas enkä suuri rosvo. Minä, joka olin niin ylpeä, minä olen vain tuollainen pikku veijari!