Ja hän nauroi täyttä kurkkua.
Ja minä itkin.
Äkkiä avausi ovi, eräs nainen astui sisään ja lensi hänen syliinsä: se oli Gabrielle.
— Anna minulle anteeksi, huusi hän syleillen Roger'ta lämpimästi, anna minulle anteeksi! Minä tunnen, etten rakasta muita kuin sinua. Minä rakastan sinua nyt enemmän kuin ennen tuota tekoasi, josta syytät itseäsi. Jos tahdot, niin minä varastan, minä olenkin jo varastanut… Niin, minä olen varastanut, varastanut kultakellon… Voiko pahempaa tehdä?
Roger pudisti epäillen päätänsä, vaan hänen otsansa näytti kirkastuvan.
— Ei, ei, lapsi raukkani, sanoi hän lykäten hellästi Gabriellen luotansa, minun täytyy ehdottomasti kuolla. Minä kärsin liian paljo, minä en jaksa tätä surua kestää.
— No niin, jos sinä tahdot kuolla, Roger, niin kuolen minä kanssasi! Mitä huolin elämästä ilman sinua! Minä olen uskalias ja olen käyttänyt pyssyä; osaan minä lopettaa itseni niinkuin muutkin. Minulla, joka olen murhenäytelmissä esiytynyt, on jo tottumustakin sellaisessa.
Alussa oli hänellä kyyneleet silmissä, vaan viimeinen lause sai hänet nauramaan eikä Rogerkaan voinut olla suutansa hymyyn vetämättä.
— Sinä hymyilet, upseeri kultaseni, huusi hän käsiänsä taputtaen ja suudellen häntä, sinä et siis tapa itseäsi!
Ja hän suuteli edelleen vuoroin itkien, vuoroin nauraen, vuoroin kiroillen kuin matruusi, sillä hän ei ollut niitä naisia, joita joku karkeampi sana pöyristyttää.