Minä jatkoin:
— Sinulla oli sentään kunnioitettava syy tuohon rikokseesi, koska sinä nyt rikokseksi sitä sanot, ja sinä teit sen jalommassa tarkoituksessa.
Hän käänsi päätänsä ja katsoi minuun hurjistuneena.
— Niin, katsoppas, jos sinä olisit menettänyt, niin mitä olisi Gabriellestä tullut. Se tyttöraukka olisi myönyt viimeisenkin paitansa sinun vuoksesi… Jos sinä olisit menettänyt, olisi hän joutunut kurjuuteen… Hänen vuoksensa, rakkaudesta häneen sinä pelasit väärin. Löytyy ihmisiä, jotka tekevät murhia … tai itsemurhia … rakastettunsa tähden… Sinä, rakas ystäväni, olet tehnyt enemmän. Meikäläiset miehet tarvitsevat — suoraan sanoen — enemmän rohkeutta … varastaaksensa kuin tehdäksensä itsemurhan.
— Ehkä pidätte minua nyt naurettavana, sanoi kapteeni minulle keskeyttäen kertomuksensa. Vaan minä vakuutan teille, että minun ystävyyteni Roger'ta kohtaan teki minut silloin niin kaunopuheliaaksi, vaikka minä en enää silloisia sanojani muista; ja vieköön minut perhana, jollen minä noin puhuessani todellakin tehnyt sitä totuudessa ja uskonut itsekin, mitä sanoin. Niin, minä olin nuori silloin!
Roger ei kotvaan vastannut mitään; sitten ojensi hän minulle kätensä.
— Ystävä, sanoi hän nähtävästi ponnistetulla maltillisuudella, sinä luulet minua paremmaksi kuin mitä olen. Minä olen kurja konna. Pettäessäni tuota hollantilaista mietin minä ainoastaan noita viittäkolmatta napoleonia, enkä muuta mitään. Minä en ajatellut Gabrielleä, ja sen vuoksihan minä halveksunkin itseäni… Minä en arvioi kunniatani sen kalliimmaksi kuin viiteenkolmatta napoleoniin!… Kuinka alhaista! Niin, minä olisin onnellinen, jos voisin sanoa itselleni: "minä olen varastanut estääkseni Gabrielleä kurjuudesta…" Vaan ei! … ei! … häntä minä en ajatellut… Minä en rakastanut häntä sillä hetkellä… Olin vain pelaaja … vain varas… Varastin rahaa ainoastaan itselleni … ja tämä teko on minut niin murtanut ja häväissyt, ettei minulla ole enää rohkeutta eikä rakkautta … minä elän, vaan en ajattele enää Gabrielleä … minä olen mennyt mies.
Hän näytti niin onnettomalta, että jos hän olisi pyytänyt minulta pistoolia ampuaksensa itsensä, niin olisin minä sen hänelle luultavasti ojentanut.
Eräänä perjantaina, pahaa ennustavana päivänä, huomasimme me suuren englantilaisen fregatin, Alcesten, ajavan meitä takaa. Sillä oli viisikymmentä kahdeksan kanuunaa ja meillä ainoastaan kolmekymmentä kahdeksan. Kostimme kaikki purjeemme ylös päästäksemme pakoon, vaan se kulki nopeammin ja läheni meitä joka hetki; selvää oli, että meidän jo ennen iltaa oli antauduttava tähän suhteettomaan otteluun. Kapteeni kutsui Roger'n huoneeseensa, jossa he neuvottelivat yhdessä hyvänkin neljännestunnin. Kun Roger nousi jälleen kannelle, otti hän minua käsivarresta ja vei syrjemmäksi.
— Kahden tunnin päästä alkaa ottelu, sanoi hän; tuo uljas mies tuolla peräkannella on joutunut aivan suunniltaan. Valittavana oli kaksi eri menettelytapaa: ensimmäisen kunniallisemman mukaan voi vihollisen antaa tulla vallan lähelle ja käydä sitten tarmokkaasti sen kimppuun viskaamalla satakunnan oiva soturia heidän laivalleen; toisen ei juuri huonon, mutta jotenkin pelkurimaisen tuuman jälkeen pitäisi meidän keventää alustamme heittämällä mereen osa kanuunoistamme. Siten voisimme nimittäin päästä aivan lähelle Afrikan rannikkoa, joka häämöttää tuolla tuulen alla. Haaksirikon pelosta täytyisi englantilaisen laivan antaa meidän luistaa tiehemme; mutta meidän! … kapteenimme ei ole pelkuri eikä sankari: hän aikoo ensin ammututtaa laivansa etäämmältä pilalle ja sitten muutaman tunnin ottelun jälkeen kaikella kunnialla nostaa antautumislippunsa. Sitä pahempi teille: Portsmouthin laivasillat odottavat teitä. Minä puolestani en tahdo niitä nähdä.