— Te ette nähneet kreivitärtä kolme vuotta takaperin, sillä te olitte silloin Saksassa, Saint-Clair, jatkoi Alfons de Thémines toivottomalla tyyneydellä. — Ette voi ajatellakaan, minkälainen hän silloin oli: ihana, raitis kuin ruusunen, sangen pirteä ja iloinen kuin perhonen. No, ja tiedättekös, kuka hänen lukuisista ihailijoistaan sai parhaimmat suosionosotukset osalleen? Massigny! Maailman tyhmin ja yksinkertaisin mies pani älykkäimmän naisen pään pyörälle. Luuletteko jonkun kyttyräselkäisen kykenevän sellaista tekemään? Joutavia, uskokaa minua, kaunis ulkomuoto, hyvä räätäli ja kylläksi rohkeutta, siinä kaikki.
Saint-Clair oli joutunut julmaan asemaan. Hän aikoi tehdä kertojan suorastaan valehtelijaksi; vaan hän pelkäsi saattavansa kreivittären maineen vaaraan ja hillitsi itsensä. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin hänen puolustuksekseen, vaan hänen kielensä oli kuin kangistunut. Huulet värähtelivät suuttumuksesta ja turhaan etsi hän jotain syrjäsyytä riidan aiheeksi.
— Mitä! huudahti Jules hämmästyneen näköisenä, onko rouva de Coursy antautunut Massignylle! Frailty, thy name is woman!
— Niin, naisen mainehan on niin vähäarvoinen asia, sanoi Saint-Clair kuivasti ja halveksivasti, tietysti saa sen tahrata lokaan ja likaan, kunhan voi olla hieman sukkela … ja…
Puhuessaan muisti hän kauhistuksella nähneensä satoja kertoja kreivittären luona Pariisissa erään etruskilaisen kukkaisvaasin uuninreunustalla. Hän tiesi, että Massigny oli lahjoittanut sen Italiasta palattuaan ja — mikä raskauttava asianhaara — tämä vaasi oli kuljetettu Pariisista tuonne maallekin. Ja kun Matilde irroitti rintakukkaisensa, asetti hän ne joka ilta tuohon etruskilaiseen vaasin.
Sanat kuivivat hänen huulilleen; hän näki enää vain yhden esineen ja ajatteli ainoastaan yhtä asiaa: etruskilaista vaasia!
Kaunis todistus! sanonee kai arvostelija: epäillä lemmittyänsä sen vertaisen asian vuoksi!
Olettekos te koskaan ollut rakastunut, herra arvostelija?
Thémines oli liian hyvällä tuulella loukkaantuaksensa siitä äänenpainosta, millä Saint-Clair oli hänelle puhunut. Hän vastasi huolettoman ja hyväsydämmisen näköisenä:
— Enhän minä tee muuta kuin toistan mitä yleisesti kerrottiin. Asiaa pidettiin varmana siihen aikaan, kun te olitte Saksassa. Muuten minä tunnen rouva de Coursyta sangen vähän enkä ole kahdeksaantoista kuukauteen käynyt häntä tervehtimässäkään. Mahdollisesti on juttu vain erehdystä ja Massignyn valheita. Tullaksemme äskeiseen asiaamme, ja jos mainitsemani esimerkki olisikin väärä, niin olen minä siltä oikeassa. Te tiedätte kaikki, että Ranskan älykkäin nainen, jonka teokset…