— Kas tässä pesijättänne viimeiset muistoonpanot, Keskustellaanpas siitä, enkelini, niin ette voine sanoa minua häijyksi.
— Te hämmästytätte minua todellakin, Auguste…
— Tämä oikokirjoitus muistuttaa minua eräästä kirjeestä, jonka tänä aamuna löysin säilöistäni. Täytyy näet sanoakseni, että olen tänään järjestellyt papereitani, sillä, tietäkääs, minullakin on järjestysintoni silloin tällöin. No niin, löysin rakkauden kirjeen, jonka sain eräältä ompelijattarelta ollessani häneen rakastunut kuusitoistavuotiaana. Hänellä on oma tapansa kirjoittaa sanat aina mitä mutkallisimmin. Kirjoitustapa on oikokirjoituksen veroinen. Ja kun minä siihen aikaan olin hieman yksinkertainen, pidin minä sellaista lemmittyä itselleni arvottomana, joka ei osannut kirjoittaa niin kuin madame Sévigné. Jätin hänet yht'äkkiä. Lukiessani tänään uudestaan hänen kirjeensä huomasin, että tuo ompelijatar nähtävästi oli todenteolla minuun rakastunut.
— Hyvä! siis nainen, jota te ylläpiditte?…
— Sangen pulskasti: viisikymmentä frangia kuussa. Vaan holhojani ei antanut minulle kovin suurta eläkettä, sillä — sanoi hän — nuori mies, jolla on paljo rahaa, vahingoittaa itseänsä ja muita.
— Ja mihin on tuo nainen joutunut?…
— En tiedä?… Luultavasti on hän kuollut jossakin sairashuoneessa.
— Auguste … jos se olisi totta, niin ette te voisi olla noin huoleton.
— No, jos totuuden sanon, meni hän naimisiin erään kunniallisen miehen kanssa; ja kun pääsin lailliseen ikään, annoin minä hänelle pienet myötäjäiset.
— Kuinka hyvä te olette!… Vaan miksikä tahdotte te näyttäytyä häijynä?