— Oh, minä olen sangen hyvä… Mitä enemmän häntä ajattelen, sitä enemmän tulen vakuutetuksi siitä, että tuo nainen minua todellakin rakasti… Vaan silloin en vielä voinut erottaa todellista tunnetta naurettavan muodon alta.
— Teidän olisi pitänyt tuoda minulle tuo kirje. En minä olisi ollut mustasukkainen… Me naiset olemme hienompitunteisia kuin te ja me näemme heti kirjeen kirjoitustavasta, onko kirjoittaja hyvässä uskossa tai teeskenteleekö hän rakkautta, jota hän ei tunne.
— Ja kuinka usein te kuitenkin joudutte tyhmänsekaisten ja yksinkertaisten käsiin!
Näin sanoessaan silmäili hän etruskilaista vaasia ja hänen silmissään sekä äänessään oli jotakin synkkää, jota Matilde ei kumminkaan huomannut.
— No niin, niin! te miehet, te tahdotte kaikki olla don Juania. Te kuvittelette pettävänne muita, vaikka teillä vastassanne onkin dona Juana, joka on vielä teitäkin ovelampi.
— Minä käsitän, että te naiset hyvällä ymmärryksellänne vainuatte tyhmeliinin jo virstan päästä. Enkä minä epäilekään, että meidän ystävämme Massigny, joka oli sekä tyhmä että ikävä, kuoli koskemattomana ja marttiirana…
— Massigny? Vaan eihän hän ollut niin kovin typerä; ja löytyyhän niitä tyhmiä naisiakin. Minunpa pitää kertoa teille eräs juttu Massignysta… Mutta enköhän liene sitä jo kertonutkin teille vai miten?
— Ette koskaan, vastasi Saint-Clair vapisevalla äänellä.
— Palattuaan Itaaliasta rakastui Massigny minuun. Mieheni tunsi hänet; hän esitti minulle Massignyn älykkäänä ja aistikkaana miehenä. He olivatkin kuin luodut toisillensa. Massigny kävi alussa ahkerasti meillä; hän lahjoitteli minulle muka omatekemiänsä akvarelleja, jotka hän sentään oli ostanut Schrothilta ja puhui minulle musiikista ynnä maalaustaiteesta, ihan huvittavalla kaikkitietäväisyydellä. Eräänä päivänä lähetti hän minulle uskomattoman kirjeen. Muun muassa sanoi hän minua Pariisin kunniallisimmaksi naiseksi; sen vuoksi juuri halusi hän rakastajakseni. Minä näytin kirjeen serkulleni Julialle. Me olimme molemmat hupsuja silloin ja päätimme tehdä hänelle kepposet. Eräänä iltana oli meillä muutamia vieraita, m.m. Massigny. "Minäpä luen teille erään rakkauden tunnustuksen, jonka tänä aamuna sain", virkkoi Julia minulle. Hän ottaakin kirjeen ja lukee sen kaikkien täyttä kurkkua nauraessa. Massigny raukka!…
Saint-Clair lankesi polvilleen riemusta huudahtaen. Tarttuen kreivittären käteen kostutti hän sitä suuteloilla ja kyynelillänsä. Matilde oli mitä suurimmasti hämmästynyt ja luuli ensin hänen voivan pahoin. Saint-Clair ei voinut sanoa muuta kuin: "antakaa minulle anteeksi, antakaa minulle anteeksi!" Vihdoin nousi hän ylös. Hän loisti ilosta. Tällä hetkellä oli hän onnellisempi kuin sinä päivänä, jolloin Matilde hänelle ensi kerran kuiskasi: "Minä rakastan teitä".