— Minä olen hulluin hullu ja syytetyistä syyllisin, huudahti hän; kaksi päivää olen sinua epäillyt … enkä ole koettanut saada sinulta selitystä…
— Sinä epäilit minua!… Ja mistä?
— Voi, minä olen kurja raukka!… Kerrottiin sinun rakastaneen
Massignya ja…
— Massignya! — ja kreivitär purskahti nauramaan, vaan kävi pian taas totiseksi: Auguste, sanoi hän, oletteko te todellakin niin hassu, että epäilette tuollaista, ja niin ulkokullattu, että peitätte sitä minulta!
Ja kyynel kierteli hänen silmissään.
— Minä rukoilen, anna minulle anteeksi.
— Kuinka en minä antaisi anteeksi, rakas ystäväni?… Vaan salli minun ensin vannoa…
— Ei, minä uskon sinua, minä uskon sinua, elä sano siitä mitään enää…
— Vaan mistä taivaan nimessä olet sinä tullut epäilemään tuollaista mahdottomuutta?
— Ei mistään, ei mistään, ainoastaan minun kirotut aivoni … ja … näetkös tuota etruskilaista vaasia, minä tiesin sen olevan Massignylta…